Paha olo ja pari elokuvaa

perjantai 31. tammikuuta 2014

Minulla on paha olo.

Se on täysin fyysistä ja johtuu vaan ja ainoastaan siitä, että olen syönyt ihan liikaa herkkuja. On maistunut lakut ja suklaat ja jäätelö. Nälissäni tekaisin myös tonnikalapiirakkaa, joka on suurinta herkkuani. 

Herkkuähky (tänään) johtuu siitä, että sain kieroutuneessa mielessäni ajatuksen herkkulakosta. Tämä lakko alkaa nyt siis huomenna ja jatkuu toistaiseksi ainakin pääsiäiseen (eli lomaan!) saakka. Välillä sitä pohtii, että miksi itseään pitää kiduttaa. Mutta toisaalta taas saahan siitä (toivottavasti) hyvänkin olon, kun voittaa itsensä. Ainakin huomasin tuon voittajafiiliksen silloin kun pari kuukautta sitten päätin tupakoinnin lopettaa. Vieläkin kadun sitä päätöstä, kaipaan kaveriani. Mutta olen kuitenkin ylpeä siitä, että olen pysynyt päätöksessäni.


Illan iloksi vielä pari elokuvaa. Tänään vaihtelun vuoksi vanpyyreja ja ihmissusia. On tuo Edward niiiiin ihq. Jacobista en juurikaan välitä. Oikeasti minun lemppari on Emmet. Ja kyllä - ylpeästi myönnän katselevani Twilight elokuvia. Jotka suurimmaksi osaksi osaan ulkoa jo, mutta aina nautin uusinnasta. Yritän samalla viimeistellä peittoa, jota olen varmaan syyskuusta asti virkkaillut. On hyvä kun on tuttu elokuva, niin ei tarvitse turhan tarkkaan seurata.


Huomenna meillä kokkaillaan gambialaista ruokaa. Tarkoitus olisi saada aikaan Domodaa, akaraa ja Nyombeh Nyebbehiä. Jos onnistutaan toivotusti, voin jakaa ohjeita huomisen jälkeen. Vielä en uskalla lupaa.

Hiekassa kävelemisen jalo taito

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Pakkasin ballerinoja laatikkoon odottamaan seuraavaa matkaa.

 Pussista valui eteisen lattialle kasa hiekkaa. 

Ihanaa pehmeää Gambian hiekkaa.

 Tuli ikävä sitä tunnetta, kun saa upottaa varpaat hiekkaan. Ja Gambiassahan sitä hiekkaa riittää (muuallakin kuin rannalla). Ajoittain se ajaa ihan raivon partaalle (varsinkin kun sitä on sängyssä nukkumaan mentäessä), mutta silti se on kovin kotoisaa. 

Minä: Hey have you noticed, I'm starting to get the hang of this.
 Walking on the sand I mean.
S: Yes. Finally..

Hiekalla käveleminen ei itselleni ainakaan ole kovin yksinkertaista. Luulisi ettei se ole sen vaikeampaa kuin käveleminen yleensä, mutta on se. Hiekkaa lentää ja löytyy kengistä kilokaupalla. Enkä ainakaan minä osaa kävellä niin, ettei mun släpäreistä kuuluisi sellaista flip-flop ääntä. Mutta jotenkin kummasti ainakin rakkaani osaa kävellä kengät hiljaa. Pikkuhiljaa opin ehkä itsekin. 


Minä: But you know. We have special shoes for walking on the snow. 
S: Are you serious?

Lumikengät herätti huumoria. Mutta veikkaan, että minun nauruni se raikaa ensi talvena kun vien mieheni hangille lumikenkäilemään. Mitäs itse nauraa minun hiekalla kävelyilleni (eikä edes oikeasti naura, vaan minä nauran itselleni).




Tämän aamun puhelu herätti itsessäni hilpeyttä. Aina pienistä asioista vallan huomaa eroja näissä elinympäristöissä.

Minä: How was your night?
S: A bit sleepless. I woke up at some point and there was a rat under my bed. I killed it, but couldn't sleep well after that.

Ja syy siihen, miksi uni ei enää tullut ei suinkaan ollut varsinaisesti tuo rotta. Vaan se, että hän ehti herätä kunnolla tappaessaan tuota rottaa. Oli sitten vaikea enää nukkua. 

Mitäs sitä pienistä rotista. Itse kyllä totesin, että olen tavallaan ihan onnellinen etten viime yönä ollut paikalla. Mutta rakkaani totesi takaisin vaan, että eihän minun tarvitse rotista huolehtia, koska hän on paikalla. Ja tottahan se on. 

Aurinkoista sitruunapiirakkaa

maanantai 27. tammikuuta 2014

Tämä sitruunainen piirakka on kummitellut mielessäni jo pitemmän aikaa. Kaipaan ehkä hieman aurinkoa pimeän talven keskelle. 

Tarte au citron

Täyte:
2 sitruunaa 
4 kananmunaa
2 dl sokeria 
1 1/4 dl kuohukermaa
ripaus suolaa

Pohja:
110g kylmää voita kuutioina
2 1/3 dl vehnäjauhoja
1 1/5 dl tomusokeria
ripaus suolaa
loraus kuohukermaa

Täyte:
 Tee ensin täyte. Pese sitruunat huolellisesti ja raasta kuori hienoksi (huom! vain uloin keltainen osa). Purista mehu. Sekoita kananmunat ja sokeri nopeasti vispilällä tasaiseksi, älä vatkaa. Lisää kerma, suola ja sitruunan kuori ja mehu ja sekoita nopeasti. Laita täyte jääkaappiin noin tunniksi lepäämään.

Pohja:
 Tee pohja sillä aikaa kun täyte lepää jääkaapissa. Kuutioi kylmä voi ja lisää kulhoon kuivien ainesten kanssa. Sekoita vatkaimella ja lisää pikkuhiljaa kuohukermaa, kunnes taikinasta alkaa muodostua pallo vatkaimien ympärille. Muotoile käsin taikina litteäksi lätyksi. Nosta taikina vuokaan ja levitä käsin vuoan reunoille ja pohjalle. Laita pohja jääkaappiin 15 minuutiksi. Laita uuni lämpenemään 175 asteeseen.

 Ota pohja jääkaapista ja pistele siihen haarukalla muutama reikä. Esipaista pohjaa noin 15 minuuttia. Ota uunista ja anna jäähtyä hetkinen. Alenna uunin lämpötila 150 asteeseen.

Kokoaminen:
 Kaada täyte siivilän läpi haalean esipaistetun pohjan päälle. Nosta piirakka varovasti uunin keskitasolle ja paista noin 30 minuuttia, kunnes täyte on juuri ja juuri hyytynyt. Anna jäähtyä huoneenlämmössä ja laita sitten jääkaappiin muutamaksi tunniksi. 


And enjoy!

Ihanan kirpsakkaa ja piristävää. Minä ilahdutin ainakin itseäni ja toivottavasti työkavereitakin tällä tänään. 

Alkuperäisesti ohje löytyy Suklaapandan keittiöstä.

Naimahommia

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

"Do I understand that you come here for the purpose of becoming man and wife?"

Tuntuu, että joka asiassa on sellain block. Aloittamisen vaikeutta pahimmillaan. Onneksi oli pari vapaa päivää, että sai lepää ja rauhoittua. Ja nauttia ihanien ystävien seurasta. Lisäksi sain eilen vihdoin puhelimeeni viberin toimintaan niin, että voin soittaa sillä! Ja tämähän tarkoittaa sitä, että aamu alkaa puhelulla Gambiaan ja päivä päättyy puhelulla Gambiaan. Päivälläkin ehtii pari kertaa soittaa. Eli ihan kuin ei mitään välimatkaa olisikaan. Arvatkaa kuinka onnellinen moisesta teknologiasta olenkaan.

Ajattelin kertoa teille pienen tarinan meidän vihkimisestä. 

Rakkaani oli jo ennen minun Gambiaan menoani käynyt täyttämässä papereita ja itselleen hommannut bachelors certificaten. Yhdessä kävimme vielä täyttämässä minun osuuttani papereista ja viemässä passikuvia papereiden liitteeksi. Käytiin vielä uudemmankin kerran ensimmäisellä viikolla vannomassa (swearing) ettei olla naimisissa ennestään. Sitten vaan odoteltiin oikeaa päivää. 


Maanantai aamuna 13. päivä tammikuuta klo 9:00 meidän käskettiin olla paikalla. Ja mehän oltiin (ainakin melkein). Oikeasti ehkä noin kymmenen minuuttia oltiin myöhässä, eli gambialaisittain ihan aikataulussa. Me oltiin aamulla vielä aivan aikataulussa, mutta Saikoun serkku, jonka piti tulla meitä hakemaan, ei ihan pysynyt omassaan. Varmistettiin hieman ennen sovittua aikaa, että onhan hän tulossa. Hän vakuutti olevansa matkalla - no silloin, kun hänen piti olla paikalla, hän soitti ja kertoi olevansa vielä noin 20 minuutin matkan päässä, eikä ehdi ajoissa. Olin itse hieman kireänä, että miksei hän jo ensimmäisen puhelun aikana kertonut ettei ehdi. Olihan puheluiden välissä noin 10 minuuttia aikaa. Ja minä, joka otan yleensä aika rennosti kaiken, onnistuin hermostumaan. Onneksi rakkaani on hyvä ottamaan ohjat käsiinsä ja hän hommasi meille auton (ja sai minut rauhoittumaan). Haettiin vielä pari matkalaista ja matka jatkui Banjuliin. Lopulta kaikki hyvin. Onneksi ei afrikassa aikataulut ole niin tarkkoja. 

Ennen meitä vihittiin yksi pariskunta, mikä oli ihan positiivista, koska me nähtiin mitä tapahtuu ja osattiin itse toimia omalla vuorolla. Me oltiin seuraavia jonossa ja meidän jälkeen vielä vihittiin kaksi pariskuntaa. Meillä oli todistajina minun isäni ja Saikoun serkku. Lupauduttiin alkuun siinä toisillemme tuon edellä olevan tekstin mukaisesti. Sitten luettiin ääneen molemmat teksti;

"I call upon these persons here present to witness that I take you to be my lawful husband/wife."



Sormusten vaihdon aika oli seuraavaksi. Olin piilottanut sormukset Saikoun puvun taskuun ja sieltä kaivelin ne tässä vaiheessa. Saikoua nauratti hirveästi. Minun piti hieman ohjata miestäni, että sormus päätyi oikeaan sormeen. Lopulta annettiin lupa suudella morsianta. Tässä vaiheessa minua nauratti puolestani kamalasti. Allekirjoiteltiin vielä lopuksi papereita ja todistajat myös pääsivät allekirjoittamaan.

Aikalailla se oli lopulta siinä. Me Saikoun kanssa käytiin vielä hakemassa avioliittopapereihin leimoja.

Jatkettiin matkaa tuolta vihkipaikalta juhlapaikalle. Voin kertoa tarinoita tuosta juhlasta vielä myöhemmin. Meidän piti matkalla käydä vielä ostamassa juhlaan juomia, minkä vuoksi seikkailtiin lopulta useammassakin paikassa. Itse juhlapaikalla matka taisi lopulta kestää tunnin verran, mutta eipä tuo haitannut. Mikäs siinä autossa istuessa onnellisena. 

ps. Kaipaisin musiikkivinkkejä. Mielellään jotain muuta kuin suomen-/englanninkielistä. Oisko hyviä vinkkejä? 

Kaura-mustikkamuffinit

perjantai 24. tammikuuta 2014



Muffineita on mun mielestä ihanaa tehdä. Niitä voi varioida ihan loputtomiin. Ja ne on niiiiiin helppo tehdä. Tänään piti tulla suklaa-vadelmamuffineita, mutta lopulta teinkin kaura-mustikkamuffineita. Mitä tapahtui välissä, sitä en tiedä.

Kaura-mustikkamuffinit
noin 15 kpl

2 kananmunaa
2 dl ruokosokeria
150 g sulatettua voita
3 dl vehnäjauhoja
2 dl kaurahiutaleita
2 tl leivinjauhetta
2 tl vaniljasokeria
200 g maustamatonta tuorejuustoa
4 dl mustikoita

Mittaa kaikki ainekset kulhoon ja sekoita tasaiseksi taikinaksi puulastalla. Jaa muffinivuokiin ja paista 200 asteessa noin 15 minuuttia. 

And done.

Mulla ois kauheesti asiaa, mutta vaikeuksia sanoa mitään. Lomalta paluu, töihin paluu, arkeen paluu. Tällä kertaa kovinkin hankalia asioita. Mutta aina voi lohduttaa itseään suunnittelemalla jo seuraavaa lomaa. Mutta jaan ajatuksiani (ja niitä hääkuulumisia) kun pääsen tähän arkeen kiinni. Onni on ystävät, jotka auttaa. 


Easy day (positiivisen ajattelun voimin)

keskiviikko 22. tammikuuta 2014


Hyvällä musiikilla lähtee päivä käyntiin. Vaikka olisin kyllä voinut kellon soidessa kääntää kylkeä ja napata koiran tiukemmin kainaloon. Reippaana olen kohta ollut töissä jo neljä tuntia, mitä ennen kävin aamulenkillä koiran kanssa. Nyt nautin jälleen auringonpaisteesta ja rennosta olosta. Töiden jälkeen nautin koiran kanssa lenkkeilystä ja kokkailusta. Illalla vielä saan nauttia hyvän ystävän seurasta. 

Ihanaa aurinkoista keskiviikkoa!

ps. halailkaa paljon, se tutkitusti vaikuttaa positiivisesti terveyteen. Ja se on kivaa!

"The average length of a hug between two people is 3 seconds, but researchers have discovered something fantastic. When a hug lasts 20 seconds, there is a therapeutic effect on the body and mind.

The reason is that a sincere hug produces a hormone called "oxytocin", also known as the love hormone. This substance has many benefits in our physical and mental health, helps us, among other things, to relax, to feel safe and calm our fears and anxiety.

This wonderful calming is offered free of charge every time we have a person in our arms, when we cradled a child, cherish a dog or cat, we're dancing with our partner, the closer we get to someone or just hold the shoulders of a friend."

There and back again

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Home is where the heart is.

Vai miten se taas meni. Tämä Suomeen paluu on nykyään aina kovin ristiriitaista. Toisaalta koti on täällä, mutta toisaalta ei sitten ollenkaan. Täytyy yrittää päästä taas kartalle. Ajatukset tuppaa karkailemaan tuonne Gambiaan aika usein, mutta pikkuhiljaa. Piristän itseäni (ja teitä) katselemalla kuvia viimeiseltä kahdelta viikolta. Hääjuttuja jaan myöhemmin kunhan kaikki kuvat ja videot saavuttaa minut. 








Kahden viikon aikana opin esimerkiksi kokkaamaan Benechiniä, leikin koiranpennun kanssa, vierailin viimeinkin Sanayang beachillä ja kiipesin Arch 22:n tasanteille katselemaan maisemia. Pitkälti vietin aikani kuitenkin nauttien rakkaani seurasta. Ja niin. Mentiinhän me naimisiin. Ja vietettiin ihanat häät. Mutta niihin tarinoihin palaan myöhemmin.

Nyt taidan lähteä nauttimaan auringon paisteesta tuonne pakkaseen pienen rakkaani kanssa. Onneksi on toinen rakas lähellä, kun toinen on kaukana. 
Jos me kohta saataisiin olla perheenä yhdessä - kaikki kolme.

Mistä kaikki sai alkunsa?

torstai 2. tammikuuta 2014

"Being married is about being yourself. Just with someone else."


Olin aina haaveillut lähteväni Afrikkaan tekemään vapaaehtoistyötä. Afrikka ei ollut minulle tuttua seutua, mutta kiehtoi sitäkin enemmän. Kun pääsin opiskelemaan, oli lähes itsestäänselvää, että haen harjoittelua tekemään Afrikan mantereelle - maalla ei ollut niin väliä. Sain luokkakaverini houkuteltua matkaan mukaan ja päädyttiin lähtemään Gambiaan. 


Syyskuussa 2012 pakattiin kimpsut ja kampsut ja hypättiin koneeseen. Silloin en tiennyt, miten valtavasti elämäni tulisi muuttumaan. Kerronpa nyt teille yhdestä muutoksesta, joka asteli elämääni tuon syksyn aikana. 

Oltiin juuri aloitettu meidän harjoittelu. Gambiassa oltiin oltu reilu viikko. Hirmuisesti uusia ihmisiä tavattiin koko ajan. Tuntui siltä, että kaikki tahtoo olla meidän kavereita. Ja mehän ilolla tutustuttiin kaikkiin uusiin ihmisiin. Olisikohan ollut meidän kolmas työpäivä, kun (nykyinen) rakkaani käveli toimiston ovesta sisään ja tuli esittäytymään. Muistan kuinka hän jäi mieleeni. Jotenkin kolahti ja kovaa. Olin tosin aivan varma, että hän on naimisissa ja hänellä on pari lasta. Tiedättekö kun tulee vaan oletus jostain ihmisestä. Hän jäi kuitenkin vahvasti mieleeni ihmisenä, johon halusin tutustua - oli naimisissa tai ei.


Alkuun tilanne ei sen kummemmin siitä kehittynyt - töissä usein oltiin samassa toimistossa ja juteltiin paljon. Saikou otti meidät vähän siipiensä suojaan; kertoi paljon työstään ja otti mukaan erilaisiin juttuihin. Lopulta päädyttiin yhdessä erään toisen kollegan juhliin, missä tutustuttiin vähän paremmin ja itseasiassa vaihdettiin puhelinnumeroita. Näissä juhlissa myös selvisi, että ei hän ole naimisissa. Ovelasti selvitettiin asia. Tämän jälkeen viestiteltiin ajoittain. Olin ihan ihastunut. Nyt voin (ja uskallan) sen myöntää. Minusta kuitenkin tuntui, että enhän minä nyt voi mitään tehdä - kyllä kai miehen kuuluu pyytää naista ulos eikä toisinpäin. Ja toki tähän ehkä vaikutti myös oma epävarmuuteni - eihän nyt kukaan voisi minusta kiinnostua. Lopulta ystäväni sai minut ylipuhuttua ja laitoin Saikoulle viestiä - pyysin häntä meidän kanssa ulos. Vastausta en ikinä tuohon pyyntöön saanut - mikä harmitti ja kiukutti. Koitti lopulta kuitenkin se päivä, jolloin olimme liikenteeseen lähdössä. Saikou sitten soitti ja ilmoitti olevansa matkalla. Hieman ihmeissämme oltiin, mutta toivotettiin tervetulleeksi. Pienen selvittelyn jälkeen kävi ilmi, että oli hän vastannut, mutta viesti ei ikinä ollut perille päätynyt. Vietettiin kuitenkin kiva ilta ja olin sen illan jälkeen aaaaivan sekaisin. 


Tuon ensimmäisen illan jälkeen oltiin todella tiiviisti tekemisissä. Jotenkin oli se tunne, että tapellaan aikaa vastaan. Aika yhdessä oli kovin rajallinen, mutta nautittiin siitä silti. Nähtiin aina kun pystyttiin ja soiteltiin ja viestiteltiin. Vähän oli suomalaisella kyynikolla oli totuttelemista niihin viesteihin! Aikamoista lällynläätä tuli. Välillä naurattikin. Mutta ihanaahan se oli kun joku sellaisia söpöily viestejä lähetteli. Vietettiin aikaa meidän kotona ja tutustuin Saikoun perheeseen. Tehtiin ex-tempore matka Dakariin, mikä lähensi paljon. Viimeinen viikko ennen minun Suomeen paluuta jo lähes asuttiin yhdessä. Tuo ajan rajallisuus aiheutti minulle paljon ahdistusta - Saikou puolestaan oli jotenkin alusta asti sitä mieltä, että eihän välimatka mitään meinaa. Se oli päättänyt jo, että menee mun kanssa naimisiin. Itse en ehkä ihan ollut samalla linjalla vielä tuossa vaiheessa. No tiedätte, mihin tilanne on kehittynyt. 


Ollaan Saikoun kanssa aika useinkin puhuttu niistä sattumista, mitä kautta ollaan kohdattu. Joskus kysyin, että mitä jos en olisi ikinä häntä ulos pyytänyt? Hän oli kuulemma sitä odottanut, mutta ei jostain syystä itse voinut minua ulos pyytää. Se ei kuulemma kulttuurin kannalta olisi sopinut. Mutta olisi hän kuulemma yrittänyt tehdä kiinnostuksensa selväksi - oli omien sanojensa mukaan yrittänyt koko ajan. Ja pelännyt, että minä en tajua - ei muuten ihan aiheeton pelko. 

Onneksi otin itseäni niskasta kiinni ja pyysin tuota miestä ulos! Jokseenkin muutin elämäni suunnan tavalla, jota en uskonut mahdolliseksi. Ennen tuota syksyä olin onnellinen yksin ja viimeinen asia, mitä elämääni kaipasin oli puoliso. Olin itsenäinen ja vastuussa ainoastaan itsestäni, mikä mahdollisti monia asioita. Sain tulla ja mennä miten tahdoin ja sen tuntui hyvältä. Olenhan edelleen tavallaan samassa tilanteessa, mutta en kuitenkaan. Jollain tapaa kaipaan tuota vapautta, mutta onnellisempi olen tästä nykyisestä tilanteesta, enkä tahtoisi palata menneeseen. En ehkä osaisikaan palata.

Näin alkoi meidän tarina.

Kerron siitä lisää jahka palaan takaisin Suomeen. Palatessani olenkin rouva! Ettekä voi arvata, kuinka hyvältä se tuntuu. 


Randomisti kuvituksena omia lemppari auringonlasku kuviani.

And off I go

Arvatkaa mikä tunnelma täällä on? 

Kertokoon kuvat, mitä odotan seuraavilta kahdelta viikolta;



Noin niinkö esimerkiksi näitä. Kotia ja aurinkoa. 

Varpaankynnet on lakattu ja matkalaukku pakattu.


Minun vuoteni

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Vuosi sitten minua kosittiin (ensimmäisen kerran). Muistan sen tunteen; olin hämmentynyt ja vähän säikähtänyt - tavallaan hieman huvittunutkin - mutta samalla maailman onnellisin. En osannut sitä vielä siinä vaiheessa odottaa, enkä kyllä vastannutkaan heti alkuunsa asiaan oikein yhtään mitään. Taisin jättää kysymyksen vaan roikkumaan ilmaan. Se oli muistaakseni maaliskuuta, kun tuohon kysymykseen lopulta vastasin. Ja tämä vuosi alkaakin sitten häitä suunnitellen. Tai en minä kyllä edelleenkään suunnittele yhtään mitään, vaan jätän kaiken tuon rakkaani vastuulle. Helpompaa, kun itse vaan ilmestyy paikalle. (Oikeasti kyllä luulen, että ensi viikolla joudun tahtomattanikin ottamaan kantaa järjestelyihin.)

Mutta ajatuksena minulla oli summata, mitä tämä vuosi on pitänyt sisällään:

Tammikuu - oli aika apaattinen. En vielä ollut sopeutunut takaisin Suomeen ja angstailin yksin kotona. Ja kirjoitin opinnäytetyötä.

Helmikuu - Tuli yllättävä äkkilähtö Helsinkiin tekemään viimeistä harjoittelua. Paljon tuli ajeltua Jyväskylän ja Helsingin väliä. Tuntui, ettei ole kotia missään. Ja kirjoitin opinnäytetyötä.

Maaliskuu - Tein seitsemän viikon harjoittelun tunnit viiteen viikkoon. Ja tästä palkintona lähdin kahdeksi viikoksi Gambiaan. Ei ollut oikeasti aikaa (eikä rahaa) lomailuun, mutta koin sen ansainneeni. Ja vastasin siihen kosintaan kyllä. Ja kirjoitin opinnäytetyötä (myös Gambiassa).

Huhtikuu - Palautettiin, korjattiin ja palautettiin uudestaan, opinnäytetyö. Ja esitettiin se. Kävin Ranskassa moikkaamassa rakasta ystävää. Aloitin työt virallisesti.

Toukokuu - Helsingin asunto tyhjeni vuokralaisista ja pääsin vihdoin itse muuttamaan. Tehtiin remonttia ja loppukuusta liikkui muuttokuorma. 

Kesäkuu - Haaveilin Gambian matkasta (kuten joka kuukausi). Kesäkuussa taisin haaveilla vaan hieman enemmän. Alettiinkin suunnitella toden teolla viisumihakemusta. Muuten kiertelin ympäri Suomea kyläluutailemassa ja rakentelin kotia Helsingissä.

Heinäkuu - Sujui aika samaa pötköä kesäkuun kanssa.

Elokuu - Ostettiin rakkaalleni lennot Nigeriaan viisumihaastatteluun. Ja keräiltiin kokoon kaikki tarvittavat paperit. Pientä ahdistusta ja paniikkia oli ajoittain ilmassa tämän vuoksi. Ja minulle tarjottiin työsopimukseen jatkoaikaa (alunperin työt olisi loppunut elokuun jälkeen).

Syyskuu - Juhlittiin 25 vuotista minää pienesti. Rakkaani kävi viisumihaastattelussa ja minä stressasin Suomessa. Tuloksia odoteltiin loppukuusta malttamattomana.

Lokakuu - Viisumiin tuli kielteinen päätös, mikä vähän romahdutti pohjaa kaikelta. Mutta ei se meitä lannistanut. Minä ostin lennot Gambiaan ja hyppäsin koneeseen. Vietettiin autuaat kymmenen päivää lähes seitsemän kuukauden eron jälkeen. Vissiin myös virallisesti päätettiin mennä naimisiin. Odoteltiin kyllä edelleen lopullista viisumipäätöstä valituksen jälkeen.

Marraskuu - Lopullinenkin viisumipäätös oli kielteinen. Alkukuu menikin aika sumussa osittain sen vuoksi. Päätettiin mennä naimisiin tammikuussa ja minä olin taas ostamassa matkaa Gambiaan. Muuten elo sujui aika rauhaisasti - oli viimeiset koulupäivätkin.

Joulukuu - Valmistuin. Minulle tarjottiin vakituista työpaikkaa. Siinä ehkä isoimmat. Muuten kuu livahti nopeaa ohi pitkälti töiden parissa. Ja ystävien kanssa aikaa viettäen.

Vuosi on ollut täynnä isoja ja pieniä iloja. Myös ajoittaisia vastoinkäymisiä. Mutta noin kaiken kaikkiaan aika kasvattava kokonaisuus. Vaikka vuosi on parisuhdemielessä ollut täynnä kaipuuta, toi esimerkiksi tuo seitsemän kuukauden ero myös varmuutta. Ei siinäkään ajassa ehditty vieraantua toisistamme, mikä minulle oli aika merkityksellinen tekijä. Olen myös tämän vuoden jälkeen entistä onnellisempi ihmisistä, joita elämässäni on. On minulla vaan niin uskomattomia ystäviä, joita rakastan täydestä sydämestäni. En usko, että ilman heitä tästä vuodesta olisi selvitty näin täysjärkisenä.

Huomisen höpinöiden jälkeen hiljenen ainakin kahdeksi viikoksi. 

Countdown 2 days.


Mahtavaa alkavaa vuotta kaikille! Olkoon vuosi täynnä uusia tuulia, iloisia yllätyksiä ja (tottakai) rakkauden täyteisiä päiviä!

CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan