Äitinä Suomessa

Olen pohtinut paljon äitiyttä tässä elämäni tilanteessa. Ei sinänsä kovinkaan yllättävää, että moiset ajatukset pääni täyttävät. Toisaalta ehkä eri tavalla asioita mietin, kuin keskiverto suomalaisäiti - tosin mitään sanomatta, enhän minä tiedä mitä muiden päässä liikkuu. Kuitenkin tämä meidän perhemuotomme tuo erilaisia näkökulmia moneen asiaan, myös tähän. 

Olen pohtinut paljon sitä, että entäs jos olisimmekin päättäneet kotiutua Gambiaan? Entäs jos eläisin tällä hetkellä Gambiassa? Olen saanut olla onnellinen siitä, että päätimme elää toistaiseksi Suomessa. Olen saanut nauttia Suomen terveydenhuollosta ja loistavasta hoidosta raskauden saralla: ultrassa ravaamme raskauden tyypin vuoksi kahden viikon välein, tarvittaessa minut lennätettäisiin Saksaan saamaan hoitoa. Gambiassa en ehkä olisi saanut tietää odottavani kaksosia ennen kuin synnytyksen yhteydessä. 

Joskus äidit kuulemma käyvät ultrassa myös Gambiassa, mutta tällainen on kallista ja harvinaista, vain äärimmäisen harvalla on tällaista mahdollisuutta. Ei ole ennakoivaa seurantaa sairauksien varalta tai rakenneultraa terveyden määrittelemiseksi. Ei ole keinoa selvittää, onko lapsi syntymässä perätilassa vai "oikein" päin.  Äideillä ei Gambiassa anneta välttämättä mahdollisuutta rauhoittua raskauteen. Suomessa puolestaan oppaissa kehotetaan puolisoa hemmottelemaan odottavaa äitiä. Annetaan ohjeita siihen, mitä saa ja ei saa syödä. On perhevalmennusta ja synnytysvalmennusta. On äitiysavustusta ja annetaan mahdollisuus äitiyslomaan - asioita, jotka ovat todella kaukaisia ajatuksia monissa maissa asuville. 

On tehty tutkimusta siitä, mikä on maailman turvallisin maa olla äiti. 

Arvaatteko? 

Sijalla 1. on Suomi. 

Gambia on sijalla 166. 

Noin esimerkkinä. 

Olen tavannut naisia, jotka ovat menettäneet lapsensa joko synnytykseen tai pian synnytyksen jälkeen. 

Olen tavannut naisen, joka synnyttäessään sai tietää odottaneensa kaksosia. Toinen heistä syntyi kuolleena.

Olen kuullut naisesta, jonka synnytys ei koskaan käynnistynytkään. Koska apua ei ollut lähellä, eikä mahdollisuutta siirtää odottavaa äitiä avun luo, hänen odottamansa lapsi kuoli kohtuun. Koska lapsi ei tuonkaan jälkeen lähtenyt syntymään, kuoli myös äiti - ilmeisesti verenmyrkytykseen. 

Uskaltaisin väittää, että Suomessa moiset skenaariot ovat melko epätodennäköisiä. Siitä saisimme olla onnellisia, minä ainakin olen. Ja kiitollinen, niin kovin kiitollinen. En tahtoisi ottaa asioita itsestäänselvyytenä, koska olen nähnyt myös pienen osan siitä, mikä tilanne voisi olla. Minä olen saanut valita, moni muu ei. 

Mitä oikeastaan tahdoin sanoa? Ehkä tahdoin vain pohtia sitä, miten kiitollinen olen. Tahtoisin, että myös muut olisivat. Ei valitettaisi siitä, miten äitiyspakkauksen värit eivät miellytä kaikkien silmää. Ei otettaisi asioita niin itsestäänselvyytenä. Muistettaisiin katsoa myös niitä positiivisia asioita ja avarrettaisiin maailmankuvaa myös Suomen rajojen ulkopuolelle. 

Mitä te tahtoisitte sanoa?

9 kommenttia

  1. Äh, ihan varmasti kommentoin tänne pitkästi päivä-kaks sitten, onkohan se hävinnyt!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Höh, tylsää jos se on hävinnyt! En ainakaan ole nähnyt, eikä minulla mitään suodattimia pitäisi ollakaan.. Kommentoi pitkästi uudestaan :) Se olisi mukavaa.

      Poista
    2. No voihan vitsi, mulla oli jotain tosi fiksuja mielipiteitä siinä :D Mitähän mahdoin kirjoittaa.

      Ainakin sen, että itse taloudellisen tuen kanssa töitä tehdessä huomaa, miten ihmiset pitävät etuuksia ja tukia heidän oikeutenaan. Välillä tekisi mieli huomauttaa (ja huomautankin), että meillä on toki oikeuksia ja se on tärkeää, mutta on meillä kaikilla myös velvollisuuksia. Minusta yksi iso velvollisuus jokaisella suomalaisella olisi muistaa se, että asiamme ovat niin kovin paljon paremmin sosiaaliturvan suhteen kuin monissa muissa maissa. Tietysti on tärkeää myös kritisoida ja vaatia parempaa, mutta noh, tuntuu että se arvostaminen on niin kovin marginaalista. Aika paljon enemmän kuulee sitä, miten "opintotuki on kyllä niin pieni / sitä saa liian vähän aikaa / tulorajat ovat liian tiukkoja ym.", kuin että "aika mahtavaa, että meidän koulumme ovat kaikki ilmaisia, ja sen lisäksi meille maksetaan koulun käynnistä silkkaa rahaa".

      Toinen kommentti, jonka halusin myös sanoa, liittyy erityisesti kaksosiin. En tiedä miten miehesi kotimaassa on laita, mutta Ghanassa kaksosia arvostetaan, siis todella paljon. Heillä taitaa olla jopa sellainen sanonta, jossa toiselle ihmiselle halutaan toivottaa hyvää, niin sanotaan että saat varmasti kaksoset. Tunnen joitain ghanalaisia täällä, joilla on kaksoset, ja he ovat kaikki tuoneet esille sitä, että erityisesti kaksosten vanhempina heillä on muualla asuvina paljon rankempaa kuin kotonaan: Ghanassa olisi aina kummi ja naapuri ja serkku auttamassa ja hoitamassa, eikä kahtaa lasta tarvitsisi itse hoitaa juuri koskaan samaan aikaan. Täällä kyllä ihmiset toki yrittävät auttaa, mutta kaikilla on ainainen kiire ja rahapula (eli aika menee töissä juoksemiseen päivin ja öin). Eli se on varmasti se iso bonus joka yhteisöllisimmissä kulttuureissa on verrattuna tänne meille: Saadaan kyllä neuvolat ja äitiyspakkaukset ja kerran viikossa käyvä perhetyöntekijä, mutta loppujen lopuksi, jollei sinulla ole paljon perhettä ympärillä, olet asiasi kanssa aika yksin. Mitä mieltä itse olet?

      Poista
    3. Fiksuja ajatuksia tässäkin! Kiva kun jaksoit muistella :)

      Minua raastaa paljon tuo etuuksien pito oikeutena. Huomaan myös omassa työssäni, että nuoret helposti mieltävät jonkin asian olevan heidän oikeutensa, mutta unohtavat omat velvollisuutensa. Siksipä heitä pyritään siinä kasvattamaan. Mutta jotenkin sosiaaliturvasta on tullut myös huono asia, kun se otetaan itsestäänselvyytenä. On ihmisiä, jotka oikeasta ajattelevat ettei heidän tarvitse tehdä töitä, kun yhteiskunta huolehtii. Hyvähän se on, että huolehtii, mutta eikö silti jokaisen tulisi kantaa kortensa kekoon vaikka tekemällä töitä, jos on työkykyinen? Aihe, joka saa minut nopeasti näkemään punaista..

      Gambiassa myös kaksosia arvostetaan kovasti. Siksi mieheni on ollut jotenkin niin onnellinen kaksosista - toki minäkin, mutta eri tavalla. Mutta ollaan kyllä puhuttu paljon tuosta avun saannista ja pyytämisestä. Mieheni harmitteli jo, että hänen siskonsa tai äitinsä ei voi esimerkiksi tulla meitä auttamaan. Gambiassa ei monikko perhettä jätettäisi sillä tapaa "pulaan", vaan koko ajan joku olisi auttamassa. Tosin koska Gambiassa ei esimerkiksi rattaita harrrasteta, vaan lapsi kannetaan selässä tai sylissä, olisi myös liikkuminen kaksosten kanssa hankalaa. On siis mielestäni paljonkin etua tuosta yhteisöllisyydestä ja se osaltaan korvaa sitä sosiaaliturvaa, mikä meillä on.

      Poista
  2. Tää ei liity mitenkään aiheeseen ja pyydän anteeksi sitä, että tällä tavalla nostan esiin ihan eri aiheen josta alan avautua. Tiedän, että varmaan vaikutan tyhmältä ja huomionkipeältä. Mutta kun luin kohdan "oppaissa kehotetaan puolisoa hemmottelemaan odottavaa äitiä" mulla iski aivan totaalisesti päälle flashback siitä ajasta kun odotin yksin ja luin niitä oppaita joissa täydellisesti ohitettiin yksin odottamisen vaihtoehto ja jauhettiin vaan siitä kuinka puoliso hemmottelee. Hemmotteluohjetta vastaan mulla ei ole mitään, olisin itsekin kaivannut hemmottelua. Mutta voi vitsi tuntui pahalta se, että oppaassa yksinhuoltajia ei ollut olemassakaan. Ainoa maininta oli joku "yksinelävän kannattaa varmistaa, että tukiverkko on kunnossa". No kidding. Mulla oli aivan hirveän paha mieli siitä, että olin niin näkymätön. Raskaana olo ei ole pelkästään ihanaa vaan myös rankkaa ja välillä pelottavaakin, KAIKILLE, ja varmaan varsinkin yksin olevalle. Olisin niin paljon kaivannut sitä, että oppaissa olisi tsempattu, että yksin eläväkin kyllä selviää, ja voi pyytää vaikka kaverin hemmottelemaan itseään hyvällä omallatunnolla.

    Mutta joo. Toki osaan kuvitella, että jos Suomi on paras/turvallisin maa odottaa ja synnyttää, nii missä tahansa muussa yksinhuoltaja on paaaaljon paljon huonommassa asemassa. En tarkoita nyt olla se draamaileva yh joka tunkee joka paikkaan julistamaan ettei puolisoa ole. Tuo yksittäinen lause vain nosti niin VALTAVAN voimakkaan tunnemuiston että halusin sen nyt tässä jakaa. Mielestäni tuossa asiassa on Suomessa vielä paljon parantamisen varaa, siis yksin odottavien ja synnyttävien huomioinnissa. Meitä kuitenkin on nykyään jo sen verran paljon. Esim. melko outoa mielestäni että pariskunta saa synnärillä halutessaan korkeammalla maksulla perhehuoneen, mutta yh ei. MIKSI? Pariskuntaa vartenko se huone on, eikä vastasyntynyttä ja tämän vanhempaa? Ja kun siitä joka tapauksessa maksetaan? Mutta ihan sama, en olisi edes halunnut perhehuoneeseen, tuntui vain silloin koko ajan, että muka yksin odottaminen ja synnyttäminen on jotenkin marginaalista, vaikkei se oikeasti edes ole. Sori tää avautuminen :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei hyvä, että avauduit! Itse asiassa mietin, kun tuota kohtaa kirjoitin, että skippaanpa yksinhuoltajat ihan täysin. Mutta en toisaalta saanut sitä tuohon Gambian kontekstiin ymmättyä - en siis sinällään tahtonut jättää huomioimatta.

      Mutta olen myös pahoillani, että aiheutin mielipahaa :I Se ei ollut tarkoitus. Olen itse tässä pohtinut paljon sitä, miten en jaksaisi yksin - tai hankalaa se olisi. Monta kertaa olen ihaillen ajatellut ystäviäni ja ihmisiä, joiden tiedän käyneen raskauden läpi yksin. Kunnioitettavaa.

      Tämä ei välttämättä liity asiaan, mutta kävin juuri viikolla neuvolassa yksin ja pohdin odotushuoneessa istuessani tuota asiaa. Kaikki muut olivat nimittäin liikkeellä pariskuntina ja minusta tuntui, että sain kovin sääliviä katseita. Myöskään neuvolatäti ei oikein tiennyt miten asian ottaa puheeksi - ihan loppuvaiheessa hän kysyi onko minulla joku tukena. Jotenkin vaikealta tuntui tuo aihe ja mietin, että miltä olisi tuntunut vastata että ei ole.

      Sinua tämä ei välttämättä lohduta, mutta nykyään on oppaissakin mainittu yksinhuoltajat. Ihan aukeama on annettu tilaa tälle aiheelle ainakin yhdessä oppaista, jonka sain. Pikkuhiljaa eteenpäin mennään siis :) AInakin toivottavasti.

      Poista
    2. Minä olen raskausaikana sekä lapsen kanssa liikkunut paljon yksin, reissannut ja käynyt tapahtumissa, ollut yön yli ym. Vauvauintikin oli melko erilaista kun siellä kävi yksin, koska se on sellainen selkeä parisuhdemekka :D Kerran sain miehen raahattua altaan reunalle katsomaan, mutta mitäs iloa siitä siellä oli. Ja tilanne on tietysti totaalisen eri, kuin yksinhuoltajana oleminen, mutta kyllä niitä katseita saa. Respectit siitä kaikille yh:ille jotka pitävät pään ylpeästi pystyssä :)

      Poista
    3. Noh noh, SINÄHÄN et sitä mielipahaa aiheuttanut vaan se opas ja sen muistaminen! :D Mutta hyvä että tuli muisto mieleen, koska se inspiroi omaan blogitekstiini josta olen saanut paljon kiitoksia kohtalotovereilta ja muiltakin.

      IHANA kuulla, jos oppaassa viimein on aukeama yh:illekin! Siis oikeasti IHANA! Mä kun just kaivoin sen vanhan oppaan esiin tarkistaakseni, olinko oikeassa - että siinä ei ollut yhtä ainoaa sivua tässä tilanteessa oleville - ja niin se tosiaan oli. Hyvä jos ovat ottaneet ensimmäisen askelen asian saattamiseksi tasapainoon. Ei silloin ammoisena vuonna 2012 ollut vielä tietoakaan tällaisesta.

      Onko uudessa oppaassa muuten mitenkään sivuttu sitä vaihtoehtoa, että lapsen toinen vanhempi ei olekaan isä, vaan toinen äiti?

      Poista
    4. :) Ei ole minun silmääni osunut vaihtoehto samaa sukupuolta olevasta parista. Se harmittaa minuakin kovin. Onneksi olen kuullut muutamalta naisparilta paljon hyvää neuvolasta - kohtelusta, vastaanotosta ja muusta. Ehkä nämä asiat pikkuhiljaa menevät eteenpäinkin?

      Poista

Kiitos kun kommentoit! You just made my day a bit better.