Känkkäränkkä ja kulttuuria

Tiedättekö sen tunteen, kun itse nouset silmät ristissä aamulla ylös ja toinen jää tyytyväisenä nukkumaan? Minä tiedän, vallan hyvinkin. Varsinkin pitkinä pimeinä talviaamuina se on harvinaisen raastava tunne. Tänä aamuna mieheni ratkaisi asian herättämällä minutkin - harvoin hän onneksi tällaista tekee, mutta voin kertoa, että tällä hetkellä en ole mikään rouva auringonpaiste. Olisin voinut hyvin vielä nukkua parikin tuntia. 

Mutta ajattelin tässä hereillä ollessani kertoa teille meidän sunnuntaipäivän kulttuurielämyksestä. Ehkä samalla kerään sen verran voimia, että jaksan lähteä tuonne ulos nauttimaan tuosta auringonpaisteesta ja etsimään omaani - meidän ulkomittarikin näyttää + 29 astetta, joten lämminkin on! Uskallan tosin epäillä mittarin oikeellisuutta, mutta voin ainakin asennoitua lämpimään ilmastoon.

Lauantaina havahduin pitkästä aikaa telkkaria tuijotellessani siihen, että Kiasma on avannut taas ovensa. Pitkään se oli suljettuna peruskorjauksen takia. Olen useampaan otteeseen harmitellut, että ennen sulkeutumista ollut Alfredo Jaarin "Kun runous ei riitä"-näyttely meni mieheltäni ohi suun (tai silmien) - nimittäin luulen, että hän olisi siitä kiinnostunut. Mutta anyway missioni on ollut raahata hänet Kiasmaan heti kun se taas avaa ovensa - nyt oli sen aika. 

Robert Mapplethorpe, Self-Portrait, 1975. ©Robert Mapplethorpe Foundation

Tällä hetkellä Kiasmassa on meneillään Robert Mapplethorpe -näyttely, joka antaa katsauksen taiteilijan elämään ja taiteeseen. Tämä näyttely kiinnosti minua kovin, mutta en ollut siihen hirvittävän perehtynyt ennen museoon menoa. Kiinnostavahan se olikin, joskin saattoi tuolle herrashenkilölle olla nuo homoeroottiset kuvat ja tutkielmat miehen sukuelimistä jokseenkin liikaa. Kiersihän hän koko näyttelyn ja pohtikin asioita jälkikäteen. Mapplethorpe on kuvannut osassa teoksistaan paljon afroamerikkalaisten miesten vartaloita ja elimiä, mitä mieheni pohti. Ensi ajatus hänellä oli negatiivinen ja rasistinen, mutta kun hän tajusi että kyse ei ole niinkään ihmisen väristä vaan vartalosta, pystyi hän eri tavalla käsittelemään kuvia. Mielenkiintoinen ja myös silmiä avaava näyttely kaiken kaikkiaan. Jäin tosin pohtimaan sitä, että miksi kahden miehen halaus/tanssikuvat oli sijoitettu K-18 huoneeseen? Toivon, että kyse oli taiteilijan luomasta kokonaisuudesta, jota ei haluttu rikkoa - eikä siitä, että nämä kuvat muuten shokeeraisivat nuorempia katsojia. 

Mari Slaattelid: Protective, 2000. Kalervo Palsa: nimetön (omakuva), 1968. Berit Talpsepp-Jaanisoo: Villun muotokuva, 2015.

Face to Face näyttely on katsanto muotokuvien maailmaan. Tämä näyttely ei herättänyt niin suuria tunteita, mutta oli mielenkiintoinen sinänsä. 

Mario Merz, Untitled (Igloo), 1989. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Elementit näyttelyssä tutustuttiin sananmukaisesti elementteihin. Suuretkin installaatiot olivat mielenkiintoisia ja kahden hyvin erilaisen näyttelyn jälkeen virkistävää vaihtelua. Kiasman omilla sivuilla kerrotaan näyttelystä näin;

Ihminen on eri aikoina jäsentänyt todellisuutta elementtien tai alkuaineiden avulla. Antiikin kreikan filosofit jakoivat olevaisen tuli-, vesi-, maa- ja ilmaelementtiin. Nykyään maailmankaikkeuden olemusta tutkivat fyysikot ja kosmologit – ja toisaalta taiteilijat. Näyttely luotaa ihmisen suhdetta maailmaan ja luonnonvoimiin Kiasman kokoelmiin kuuluvien taideteosten kautta.
Teokset kuvaavat alkua ja tuhoa, muutosta ja pysyvyyttä, keveyttä ja raskautta. Osa niistä muistuttaa romantiikan ajan pelonsekaisesta ihailusta luonnonvoimia kohtaan tai kaiken perimmäisestä epävarmuudesta. Toisaalta ihmisen suhdetta luontoon leimaavat tiede ja tutkimus sekä huoli ympäristön tilasta.
Elementti-sanalla voidaan viitata materiaalisiin kappaleisiin, joista jokin koostuu. Nykytaiteen materiaalivalinnat ja niiden synnyttämät kokemukset ovat yksi näkökulma näyttelyyn. Teokset puhuttelevat katsojaansa materiaalikirjolla, joka yltää lehtikullasta lasin, kiven ja villan kautta tuleen ja valoon.
Jäin kaipaamaan ainoastaan aiemmin näyttelyssä ollutta Abstraktion ihmeellinen maailma-teosta. Sellaista teosta, jossa katosta roikkui satoja erivärisiä naruja, joiden sekaan pääsi seikkailemaan. Muistatteko sen? Joskus aikanaan muistan nuorten kertoneen, miten luokkaretkellä tuo teos veti puoleensa nuoria pareja, jotka opettajien silmiä pakoon päästäkseen katosivat naruviidakkoon vaihtamaan salaa pusuja. Olisin voinut itsekin kokeilla moista. Kenties tuokin teos joskus palaa näyttelyyn ja päästään pussailemaan salaa. 
Kuvat lainattu Kiasman sivuilta.

Ei kommentteja

Kiitos kun kommentoit! You just made my day a bit better.