Donitsimaniaa

Minulle täällä kuplassa yksi keino pysyä järjissäni on tehdä normaaleja asioita - eli leipoa. Olen viime päivinä kunnostautunut donitsien teossa ja taidan jatkaa näitä kokeiluja vielä pitkään. Helppo keksiä uusia makupareja ja muutenkin kovin yksinkertaisia tehdä. Kovin monimutkaisia aikaavieviä leipomuksia ei nimittäin tässä arjessa tällä hetkellä kerkiä tekemään. 

Perusohje: 

3 dl vehnäjauhoja
1 dl sokeria
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
1/2 tl suolaa
reilu 1 dl maitoa
1 kananmuna
noin 25 g sulatettua voita

Laita uuni lämpiämään 200 asteeseen. 
Voitele donitsipelti sulalla voilla. Tämä helpottaa entisestään donitsien irrotusta.

Sekoita jauhot, leivinjauhe, vaniljasokeri, sokeri ja suola kulhossa. Sekoita muna maitoon ja lisää seos kuivien aineiden joukkoon. Lisää lopuksi sula voi ja sekoista taikina tasaiseksi.

Lusikoi taikina pellin koloihin niin, että taikinaa on kolossa noin puoleen väliin asti. 

Paista uunin keskitasolla noin 10 minuuttia.

Anna jäähtyä vuoan koloissa hetken ja nosta sitten ritilälle tai leivinpaperin päälle jäähtymään. 



Kinuskidonitseihin  kinuskikuorrute

2 dl kuohukermaa
2 dl fariinisokeria

Mittaa ainekset kattilaan ja sekoita tasaiseksi. Keittele varovasti noin 10-15 minuuttia - kun donitsin päälle tiputtamasi pisara pitää muotonsa, on kinuski valmista. Anna kastikkeen jäähtyä hetken ja kuorruta donitsit dippaamalla niitä kastikkeeseen. Itse dippaan kahteen otteeseen, jolloin kuorrutteesta tulee hieman tuhdimpi ja peittävämpi (=parempi!). 

Banaani-suklaadonitsit

Korvaa perustaikinan maidosta suurin osa muussatulla banaanilla. Itse laitoin myös lorauksen maitoa, mutta se ei liene välttämätöntä. Ja mitä kypsempi banaani, sitä parempi tulee! 

Suklaakuorrute päälle

vajaa 1 dl kuohukermaa
150 g maitosuklaata

Mittaa ainekset kattilaan ja sulata suklaa kerman joukkoon. Dippaa donitsit kastikkeeseen ja koristele nonparelleilla. 

Kookos-suklaadonitsit

Lisää perustaikinaan noin 1 dl kookoshiutaleita. Päälle tee suklaakuorrute yllä olevan ohjeen mukaan, mutta korvaa maitosuklaa tummalla suklaalla. Koristele kookoshiutaleilla. 

--

Seuraavaksi ajattelin kokeilla jotain mihin tulee maapähkinävoita. Jos jostain löydän kuivattuja mansikoita, niin niistä voisi myös saada kehiteltyä herkkuja. 

Onko ideoita makupareiksi? 

Terveisiä kuplasta!

Elämä on keskittynyt viimeisen kahden viikon ajan melko pitkälti kotiin. Se ei sinällään minua häiritse, vaan elelen vielä ihan onnellisesti kuplassani. Tehtiin kerran jo seikkailu ja lähdettiin koko perheen voimin Prismaan asti. Neidit oli kiltisti ja nukkuivat koko reissun - itse sain vähän itsevarmuutta. En nimittäin ollut ajatellut, että olisi näinkin stressaavaa ajatus liikkumisesta kahden pienen kanssa. Lähikauppaan ollaan uskallettu jo parikin kertaa, ihan ilman iskääkin. Ihan lähilähikauppaan tämä äiti kerran lähti yksinäänkin - paljon pitemmälle ei vielä sydän anna periksi lähteä. Vaikka iskä ehdottikin, että lähtisin hoitamaan asioita Itikseen saakka itsekseni - se tuntui kuitenkin pahalta jo ajatuksen tasolla. Neuvolaan vaunuiltiinkin jo, tosin melkoisessa rapakunnossa on tämä mamma ja tuo viiden kilometrin kävelylenkki vei tehokkaasti voimat. 

Mutta täällä arjen kotoisassa kuplassa on hyvä olla. Ei sitä paljon kaipaakaan muualle, vaikka toisaalta kaipuu seikkailemaan on suuri. Tänään haaveilin jo Tukholman reissustakin taas - ehkä syksyllä toteutetaan. Jos saisi vaikka mummon ja vaarin suostuteltua matkaan mukaan. 

Aina ajoittain joku tulee vierailulle kuplaan, mikä ilahduttaa. Joskin olen huomannut, että ihmiset aristelevat tulla kylään ja ovat kovin varovaisia. Sanoinkin eräälle ystävälle, että hyvä kun tuppautuu kylään - itse en nimittäin osaa enää suunnitella pitkälle tai kutsua erikseen ketään kyläilemään. Päivät ovat jokseenkin yhtä harmaata massaa, mitä rytmittää vain nuo vielä viikoittaiset neuvolakäynnit. Mielellään me vieraita vastaan otetaan, mutta parhaiten se toimii niin, että toinen ilmoittaa vaan tulevansa. 

Kuplan huono puoli on ainoastaan se, että ei oikein tiedä mitä muualla tapahtuu ja mitä muille kuuluu. Huomenna ajateltiin lähteä katsomaan suuren maailman menoa ja suunnataan ihan Helsingin keskustaan asti. Käydään matkalla sairaalan kautta ottamassa neideille ensimmäiset rokotteet - äiti tarvitsisi tähän asiaan melkoista tsemppiä, kauhistuttaa jo valmiiksi! 

Mutta sellaista meille. Mitä sinne ruudun toiselle puolelle kuuluu? 

Meilläkin on unelma!




Meillä on unelma kasvaa monikulttuurisessa ja suvaitsevassa Suomessa. Onneksi me ollaan osaltaan myös mukana rakentamassa sitä Suomea - jokainen sukupolvi muuttaa maailmaa. Meidän tehtävä on tehdä tästä monikulttuurisesta maailmasta kaikille tasa-arvoinen.

ps. Vielä ehtii osallistua arvontaan!


Perjantai-illan ihmeet

En tosiaan arvannut vielä synnyttäväni, kun viimeisen kerran lääkäriin suunnattiin. Siksipä hieman pää meni pyörälle, kun lääkäri-setä totesi että tänään taidetaan tämä homma käynnistää. Jätettiin sairaalakassikin kotiin, kun en uskonut että sille olisi tarvetta - onneksi oli sentään pakattuna! Tuon lääkärin tarkastuksen jälkeen suunnattiin osastolle, missä sain pukeutua tyylikkäisiin sairaalavaatteisiin ja jäin odottelemaan käynnistystä. Lounastakin sain syödäkseni - oli sen verran pökerö olo, että ensin meinasin jättää välistä, mutta onneksi lopulta söin. Meni nimittäin sujuvasti reilu 24 tuntia siihen, kun seuraavan kerran ruokaa sain.  

Synnytys käynnistettiin puhkaisemalla kalvot iltapäivällä kahden aikaan - operaation tehnyt lääkäri kysyi mielestäni hauskasti, että oliko käynnistyksestä päättänyt lääkäri maininnut jotain syytä. Ihmetteli siis ilmeisesti sitä, miksi käynnistettiin eikä odoteltu luonnollista käynnistymistä - sen verran oli jo viitteitä siitä, että todennäköisesti homma olisi itsestäänkin lähtenyt käyntiin lähipäivinä. Tuon kalvojen puhkaisun jälkeen lähtikin tapahtumaan suht nopeaan. Lapsivettä tuli ihan tulvimalla ja supistukset alkoivat nopeasti, vaikka lääkäri oli varoitellut että saattaa kestää useitakin tunteja. 

Olin tuossa vaiheessa osastolla yksin, koska mieheni lähti käymään kotona hakemassa tavaroita ja ostamassa itselleen ruokaa yöksi - edelleenhän hänellä oli tuolloin paasto meneillään. Minua ahdisti ennen synnytystä eniten tuo sairaalassa olo; en ole ikinä sairaalassa ollut, mutta ajatus ahdisti kovasti. Olikin melkoisen raskasta olla yksin väsyneenä ja supistusten kanssa kipuillessa osastolla. Toisaalta olin kyllä tyytyväinen, ettei huoneessa ollut muita odottajia, vaan sain olla ihan rauhassa. Kovin kauaa ei myöskään kestänyt tuo mieheni kotireissu, vaan suht pian sain hänet seurakseni - se helpotti ahdistustakin. 

Käynnistyksen jälkeen meni kuutisen tuntia siihen, että siirryttiin synnytyssaliin. Olin pärjännyt tuohon saakka melko hyvin kipujen kanssa ja synnytyssalissa sain hengitellä ilokaasua, mikä aiheutti itselleni vaan pahan olon. Epiduraalin otin lopulta, vaikka olin aiemmin sanonut, että en sitä haluaisi - jännästi kivut vei voiton tuossa vaiheessa. Tosin jos nyt saisin valita, valitsisin ehkä toisin, nimittäin tuo epiduraalin laittaminen ei ollutkaan ihan pikkujuttu. Lääkäri kysyi useampaan otteeseen, onko minulla notkoselkä ja taisteli tosissaan, että löysi sopivan paikan laittaa lääke. 

Suunniteltiin tuon epiduraali operaation jälkeen ponnistusvaihetta kätilön kanssa ja hän laittoin tavaroita valmiiksi lapsia varten. Minun omat mielikuvani tuosta tilanteesta ovat jokseenkin hataria, mutta muistan sen odottamisen tunteen - kohta pääsisi hommiin. Se tunne musertui kun lääkärit saapuivat paikalle. Hetken tarkkailtuaan lasten sydänääniä, he nimittäin totesivat, että pienen neiti Bn sydän ei kestä siskonsa syntymää ja sitten rullattiinkin kohti leikkaussalia kiireelliseen sektioon. 

Voin kertoa, että siinä sairaalakäytävän kattoa sängystä tuijotellessa oli tunnelmat kovin ristiriitaiset. Nopeasti lähtee tapahtumat käyntiin, kun lääkärit sen päättävät. Pian oltiin jo leikkaussalissa ja ympärillä hääri varmaan reilusti yli kymmenen ihmistä - tai siltä se tuntui. Minut puudutettiin tehokkaasti niin, että lopulta en tuntenut edes käsiäni. Verho nousi rinnan kohdalle ja pian jo leikattiin - se oli jännittävä tunne, koska en tuntenut mitään, mutta kuitenkin tunsin että jotain tapahtuu. Hyvinkin pian kuului ensin yksi hyvin tehokas rääkäisy ja heti perään toinen - lääkäri sanoi ensin neitien syntyneen samalla minuutilla, mutta virallisesti toisen syntymäaika on 22:43 ja toisen 22:44. 

Kovasti lähti meidän neideistä ääntä kätilöiden/hoitajien heitä putsaillessa ja tutkiessa. Pian heitä tarjottiin minulle rinnalle, mutta koska tuo puudutus oli vienyt myös käsistäni täysin tunnon, en voinut heitä turvallisesti syliin ottaa. Ensi ihokontaktin saivat isältään onneksi ja isä sai myös syöttää heitä ensimmäistä kertaa. Ensimaitona saivat luovutettua rintamaitoa, mihin kätilö kysyi luvan molemmilta vanhemmilta. 

Minä makailin vajaan tunnin verran putsailtavana ja ommeltavana leikkaussalissa, minkä jälkeen pääsin lepäilemään heräämöön. Jo leikkaussalissa joku hoitajista kehotti sulkemaan silmät ja lepäämään, mutta unta ei tuossa tilanteessa kyllä saanut. Heräämössä tuntokin alkoi pikkuhiljaa palautumaan ruumiiseen ja tärinät olivat melkoiset. Sain olla ihan rauhassa yksin heräämössäkin, ilmeisesti ei muita synnyttäjiä ollut koko osastolla - ainakin siis henkilökuntaa riitti minulle saakka. Heräämössä sain tytöt ensi kertaa syliin ja siinä vasta sanoin kuvaamaton tunne. 

Yöksi siirryttiin jo lapsivuodeosastolle, mistä saatiin perhehuone. Vietettiinkin tuolla lopulta neljä päivää; perjantaista tiistaihin. Sen jälkeen ollaan harjoteltu elämää kotona. 

--

Tietyllä tapaa kipuilen tuota synnytystä edelleen. Vaikka ymmärrän hyvin lääkärien tekemän päätöksen ja koen, että se olis täysin oikea päätös lasten kannalta, on siinä silti ollut käsittelemistä. Sektio oli se, mitä en olisi halunnut, joten tuntuu siltä, että jotenkin epäonnistuin. Realistisesti ajatellen ymmärrän, että niin ei ole, mutta mieli ei aina toimi niin järkevästi. Luulen, että joudun käsittelemään asiaa vielä jonkin aikaa ja onneksi on myös mahdollisuus puhua asiasta vielä hoitohenkilökunnan kanssa. Sektiopäätöksen tehnyt ja leikkauksen suorittanut lääkäri itse asiassa kävi asiaa minun kanssani läpi jo sairaalassa ja sanoikin, että ristiriitaiset tunteet ovat ihan normaaleja. Ajan kanssa niistä ehkä pääsee yli - toivottavasti seuraavan synnytyksen saan hoitaa alateitse, jos sellainen vielä eteen joskus tulee. 

--

Tänään meidän neidit on jo kahden viikon ikäisiä. 


Uskomatonta.

And they have arrived!

Perjantaina 10.7 mentiin lääkärin tarkastukseen Naistenklinikalle, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Olihan lääkäri varoitellut jo edellisellä kerralla, että varautukaa jäämään sairaalaan, mutta eipähän me kovin varauduttu. Minulla oli nimittäin sellainen olo, että ei nuo vauvat halua ulkomaailmaan tulla laisinkaan. Suunniteltiin vielä täsmäiskua Jyväskylään lauantaille ja haaveilin jonkin sortin pienestä kesäristeilystäkin. Mutta toisin kävi; illalla hieman vaille yhdentoista koitti nimittäin se hetki kun meidän neidit rääkäisivät ensimmäisen kerran. 


Neiti A painoi 3030 g ja oli 49 cm pitkä.

Neiti B painoi 3080 g ja oli 48 cm pitkä.





Sen jälkeen onkin elämä ollut ihmeellistä. Lieneekö vielä tulee sekin hetki, että kyllästyttää pienokaisia vain katsella, mutta toistaiseksi minusta parasta viihdettä on heidän tuijottamisensa. On ollut paljon uutta ja opeteltavaa, mutta kaiken kaikkiaan meillä sujuu aika hyvin. Olen useampaan kertaan Luojaa kiittänyt siitä, että ei saatu kovasta hakemisesta huolimatta miehelle kesätyöpaikkaa - on nimittäin korvaamaton apu tuo toinen käsipari.




Toistaiseksi voi siis olla näillä linjoilla hieman hiljaisempaa. Keskityn rakastamaan näitä kahta pientä (ja heidän isäänsä). Ihan itseäni varten ajattelin kyllä kirjoitella jotain tuosta elämäni muuttaneesta perjantaista, jos se jotakuta muutakin kiinnostaa? Ja jotain muutakin on mielessä, kunhan saan ajatukset kerättyä kasaan. 

En ole muuten vielä ihan saanut päätettyä, miten jatkossa jaan lapsista kuvia - jotenkin se on sellainen ristiriitainen seikka tässä blogimaailmassa (ja maailmassa yleensä). Mutta todennäköisesti ainakin silloin tällöin ja aiheeseen liittyen. 

Kesäpuuhaa kotona

Olen viettänyt melko paljon aikaa kotona viime aikoina. Tosin vielä toissapäivänä kävimme Itiksessä ostoksilla ja syömässä (tai minä söin). Jos huomenna ei jämähdetä sairaalaan, niin viikonloppuna täytyy päästä vielä ulkoilemaan johonkin - joku pieni risteily houkuttaisi kovin. Mutta näin kotonakin saa ajan kulumaan, kun on oikeanlaista puuhaa. Kovin paljon on tullut istuttua ihan vaan sohvannurkassa virkkaamassa; tuloksena kaksi hippoa ja kolme pöllöä, not bad. Tuollaisessa istumatyössä seuraa pitää usein ystävämme Netflix, mutta välillä täytyy olla tuijottamatta telkkaria. 

Moni on jakanut kuvia ostamistaan värityskirjoista ja saman teen minä. On nimittäin järjettömän terapeuttista, rentouttavaa ja koukuttavaa puuhaa! 


Useammastakin paikasta näitä löytyy, minä ostin omani Suomalaisesta Kirjakaupasta. Siellä oli melkoinen valikoima ja tuotti hieman hankaluuksia valita - lopulta mukaan tarttui nuo kaksi ylläolevaa kirjasta. 



Toinen minut aivan täysin koukuttanut kirja löytyi myös Suomalaisesta Kirjakaupasta. Muistatteko lapsuudesta pisteestä pisteeseen tehtävät? Minä muistan hyvin! Ne olivat aina kivoja ja olin lievästi sanoen innoissani kun kuulin tällaisesta 1000 pisteen tehtävästä. Toisessa opuksessa on 20 maailmankuulua maisemaa ja toisessa puolestaan 20 kuulua muotokuvaa. 


Toki aina on vaihtoehtona klassiset ristikot, mitkä ovat minusta myös mainiota viihdettä. Tosin niitä on paras tehdä mökillä, niin voi tarpeen mukaan kysyä apuja isältä. Internetin ihmeellisestä maailmasta löytyy myös monia kivoja visoja. Minun yksi vanha lemppari on Countries of the World quiz, missä täytyy tietää maailman maat 15 minuutissa. Olen hieman ruosteessa ja sain vain 147 oikein kun kokeilin - kaikki Afrikan mantereen maat menee vielä vajaassa neljässä minuutissa! 

Niin, että saahan sen ajan kotonakin kulumaan kun on oikeanlaista tekemistä. Mitä te tykkäätte puuhailla? 



Yhdessä syömistä

Unohdin vallan tuosta raskausajan ruokavalio tekstistä pari tärkeää seikkaa. 

Nimittäin;

Ensinkin kannattaa kantaa mukana pientä välipalaa - esimerkiksi omenaa. Näin ei nälän yllättäessä niin helposti sorru ostamaan kaupasta sitä suklaapatukkaa. 

Toinen seikka on ruokailu yleensä. 

Ruoan ei nimittäin pitäisi olla vain ravintoa, vaan tehdä ruoasta ja siitä hetkestä jotenkin spesiaali. Toki arjessa on niitä hetkiä, kun syö yhdellä kädellä pöydän ääressä seisten, mutta ihan joka päivä ei tällaisia minusta pitäisi olla. Ruokailuhetki kannattaisi rauhoittaa - varata siihen vaikka tietty määrä minuutteja. Ja kannattaa myös kiinnittää huomiota siihen, kuinka nopeasti syö. Itse olen pahimman laatuinen ahmija, mitä en kyllä tee tarkoituksella vaan yritän siitä tasaisin väliajoin opetelle pois. Jotenkin olen vain oppinut syömään liiankin nopeasti ja lähes aina olen ruokapöydässä ensimmäisenä valmiina. Meidän perheessä isäni on kyllä ainoa, joka osaa syödä rauhassa - ja raukka joutuukin usein syömään lautasen loppuun yksin. 

Minua harmittaa nyt Ramadanin aikaankin eniten se, että ei oikeastaan tule yhteisiä ruokailuhetkiä ollenkaan. Paitsi se yksi, kun toinen syö aamupalaa ja toinen iltapalaa. Keväälläkin usein heräsin syömään aamupalan mieheni kanssa yhdessä ja kömmin sitten takaisin sänkyyn kun toinen lähti kouluun. Nyt tuntuu tylsältä syödä yksin ja vielä tylsemmältä kun toinen istuu nälkäisenä vieressä. Gambiassakin olen aina nauttinut suunnattomasti yhteisistä ruokailuhetkistä perheen kanssa - syödään yhdessä ja yhdeltä isolta lautaselta. Siinä on minusta niin mainio hetki yhteisöllisyyttä ja rakkautta ja jakamista. Plus on hirvittävän epäkohteliasta ahmia tuossa tilanteessa, joten ruokailu on ainakin omalta osaltani paljonkin rauhaisampaa. 

Ihan kotioloissakin ruokailusta voi tehdä rauhaisan hetken. Tuo ajan varaaminen ja käyttäminen on yksi keino. Toisaalta voit vaikka lukea lehteä, jolloin syöt rauhallisemmin keskittyessäsi myös toiseen asiaan. Seurassa usein tulee jutusteltua ja se jo rauhoittaa ruokailuhetkeä, joten etsi seuraa jos sellaista on tarjolla. Yksi keino on yksinkertaisesti laskea - joko sitä kuinka monta kertaa ruokaasi pureskelet tai sitä, kuinka pitkä aika menee lusikallisten välissä. Ruoka kannattaa myös nimittäin pureskella kunnolla - se auttaa moneenkin asiaan, esimerkiksi ruoansulatukseen. 

Kylläisyyden tunnekaan ei tule heti, vaan ottaa vähän aikaa - joten mitä rauhallisemmin syöt, sitä nopeammin myös tulet täyteen. Tai oikeastaan sitä vähemmällä määrällä ruokaa. 




Asiaa vähän sivuten ajattelin pohtia vielä yhtä seikkaa. Jokaisellahan meillä on joku issue, joka hankaloittaa elämää. Minulla tuo on muiden ihmisten syömisen äänet. Koen lähes fyysistä pahaa oloa, kun seurassani on kovaäänisesti syövä ihminen. Joissain paikoissa pystyn blokkaamaan äänet ja tämä mahdollistaa esimerkiksi ravintolassa syömisen. Mutta esimerkiksi töissä olen opettanut nuoria syömään suu kiinni ja mässyttämättä, vedoten siihen että se on osa peruskohteliaisuutta (minusta onkin!). Mieheni aiemmin söi nautiskellen ja piti ääntä, mutta hän on jo oppinut että minun seurassani se ei kannata. Mutta miten kauniisti mainita asiasta aikuiselle ihmiselle? Sellaiselle vähän vieraammalle ihmiselle, jolle ei voi ärähtää "suu kiinni". Joissain tilanteissa olen joutunut poistumaan huoneesta, kun toinen on syönyt kovin kovaäänisesti - aiemmin oli hyvä tekosyy paeta tupakalle, mutta enää ei ole tuotakaan. 

Onko muita samasta "vaivasta" kärsiviä?



Pöllönpoika etsii kotia!

Ajattelin ihan kesän ja kaksosten (jotka toivottavasti kohta syntyy!) kunniaksi laittaa pystyyn arvonnan. 

Meille on eksynyt viime päivinä kolme koditonta pöllönpoikaa. Alkujaan vain kerinä lankakorin pohjalla, mutta lopulta saavuttaneet olomuotonsa ja oman luonteensa. 


Tämä poika on vähän vekkuli; sellainen oman tiensä kulkija, joka kuitenkin viihtyy seurassa.


Tämä neitokainen on hieman primadonna, rakastaa huomiota ja haleja.


Tämä neiti puolestaan on vähän poikamainen ja sellainen sankarityyppi - tahtoo pelastaa maailman.


Yhden arvon, kaksi menee kaupaksi.

Arvontaan voit osallistua kommentoimalla alle kuun loppuun eli 31.7. mennessä. Kerro kommentissasi joku kesäinen juttu - vaikka se, mikä kesässä on parasta. 

Ai niin; arvonnan voittaja saa siis lopulta valita haluamansa pöllönpoikasen, jonka postipoika sitten kuljettaa perille. 

Raskausajan kiloista

Olen aiemminkin maininnut, että en ole raskauden aikana juurikaan omaa painoa kerryttänyt. Joku kommentoi ja pyysi kertomaan vinkkejä, miten olen tässä onnistunut. En voi sanoa asiantuntija olevani, mutta voin kertoa omaa tarinaani. 

--

Keskimäärinhän odottajan paino nousee raskausaikana 10-20 kiloa. Ei ole olemassa mitään oikeaa määrää, eikä toisaalta mielestäni mitään väärääkään. On kuitenkin ehkä huomioitava äidin lähtökohta - alipainoisella odottajalla kilojen karttuminen on suotavampaa kuin ylipainoisilla. Laihduttamista raskausaikana kuitenkaan ei suositella, mikä on minusta ihan järkevää. Ei kuitenkaan aina ole tarpeellista syödä kahden edestä, vaan vaikka sitten tuplaten terveellisesti.

Minulla paino on noussut ensimmäisen neuvolan ja eilisen neuvolan välillä tasan kaksi kiloa. Pitkään mentiin nollilla ja itseasiassa hieman jopa miinuksella, mutta nyt loppuvaiheessa on nuo kilot kertyneet. Käytännössähän tämä tarkoittaa sitä, että olen laihtunut raskausaikana, kuitenkaan laihduttamatta. Minulla oli lähtötilanteessa jo sellainen 40 kiloa ylipainoa, joten itsekin koin että en kovin montaa kiloa tahdo lisää kerryttää. Myös lääkäri kehotti välttämään turhaa painonnousua (- joskin ihmetteleväthän nuo, kun kiloja ei oikeasti ole tullut lisää). 

Minulla tuohon painonnousun vähyyteen on vaikuttanut varmasti monikin seikka. Olen toki itsekin katsonut tarkemmin, mitä suuhuni laitan, mutta mitenkään hurjan tarkka en ole syömisistäni ollut. Olen syönyt käytännössä melko samalla tavalla kuin ennen raskauttakin. Alkuraskaudesta minulla todettiin raskausajan diabetes, mihin aloitettiin lääkitys. Tuon lääkityksen eräs sivuoireista on ruokahaluttomuus ja siitähän minä olen saanut kärsiä koko kevään - mikä on varmasti vaikuttanut myös painonnousuun. 

Syksyllä aloittelin kuntokuuria mieheni tultua Suomeen. Jäin koukkuun porrasjumppaan ja ulkoiluun muutenkin. Ajattelin, että on mukavampaa joskus olla raskaana, jos en ole ihan rapakunnossa ja jopa vuokrasin kuntosalijäsenyyden sekä hommasin personal trainerin. Olin kuitenkin vähän myöhässä liikenteessä ja ehkä viikko tuon päätöksen jälkeen huomasinkin olevani jo raskaana. Kuntosali siinä jäi, mutta muuten liikuntaa on tullut jonkin verran harrastettua - pääsääntöisesti kävelyä. 

--

En siis ole mikään himoliikkuja, enkä ole laskenut kaloreita (tai edes hiilareita). Mitä sitten olen tehnyt?

- Olen juonut vettä. Vettä, vettä ja vähän lisää vettä. Kotonakin kannan mukana vesipulloa, ettei tuo unohtuisi. Juon päivittäin 2-3 litraa; minun kokemukseni on, että se auttaa pitämään ruokahalua kurissa ja toisaalta esimerkiksi turvotusta minulla ei juurikaan ole tullut, mistä kiitän vedenjuontia. 

- Olen pienentänyt annoskokoja. 

- Olen vähentänyt hiilihydraattien määrää, mutta en kuitenkaan mitenkään karppausmielessä. 

- Olen syönyt kaikkea; myös herkkuja. Jos jotain on tehnyt mieli, niin olen toteuttanut mielitekoni - kuitenkin kohtuudella. Yksi Big Mac ei ole pahasta, mutta ei niitä kannata joka viikko syödä. 

- Olen syönyt kasvispainotteisempaa ruokaa ja herkutellut paljon hedelmillä. 

- Olen yrittänyt säännöllistää päivän ruokailuja, mutta tässä en ole kovin hyvin onnistunut. Säännöllinen ruokarytmi kuitenkin olisi se ideaali, joten laitan senkin tähän. 

- Olen pyrkinyt liikkumaan. Kävelemään lähinnä. Uimista suunnittelin, mutta en koskaan päässyt uimahalliin saakka. Kotona olen istunut välillä sohvan sijasta jumppapallolla, mikä ainakin ajatuksen tasolla vahvistaa alaselän ja vatsan puolen lihaksia. 

--

Kannattaa kuitenkin muistaa, että kilot kertyvät raskausaikana paljosta muustakin kuin vain rasvasta. Vauva painaa loppuaikana jo 3-4 kiloa, lapsivettä on kilon verran, istukka painaa puoli kiloa ja äidin verimäärä lisääntyy reilulla kilolla - kaikenkaikkiaan siis ainakin 7 kiloa voi melko huoletta suunnitella jättävänsä synnytyslaitokselle. On myös ihan suotavaa, että äiti kerryttää hieman rasvaa imetystä varten ja on myös odotettavaa, että imetysaikana äidin paino putoaa. Toki siihen vaikuttaa myös se, mitä syö silloin kun imettää. 

Tärkeintä minusta on raskausaikana muistaa se, että syö terveellisesti - ei kannata niin katsella sitä vaa'an lukemaa. Lapsen (tai lapsien) tasainen kasvaminen on tärkeintä ja tietenkin se, että äidillä on hyvä olla. Itselleni on ollut ihan hyvä juttu, että paino ei ole noussut - voisin kuvitella voivani aika paljon huonommin, jos olisin kerryttänyt parikymmentä lisäkiloa raskauden aikana. Mutta täytyy muistaa se lähtökohta - joka on käytännössä jokaisella erilainen. 


36+0

Meillä tuli tänään mittariin raskausviikkoja 36+0. Se  on yhtä kuin 252 päivää eli 6048 tuntia. Vaikkakin olen tuosta ajasta valehtelematta nukkunut ainakin puolet, niin on se silti tuntunut melko pitkältä ajalta. Toisaalta taas on nuo viikot vilahdelleet ohitse vähän turhankin nopeaan. Paljon on ehtinyt tapahtua ja paljon erilaisia ajatuksia on pyörinyt päässä tänä aikana. Kokonaisuudessaanhan meidän raskaus on sujunut melko mallikkaasti, mutta koko ajan on kuitenkin ollut jollain tapaa varpaillaan - koska mikään ei ole varmaa. Ei ole oikein voinut varautua siihen, että onko jo seuraavana päivänä vuodelevossa vai vielä kuukauden kuluttua aktiivisesti menossa. Ei ole voinut luvata kenellekään mitään, koska ei ole voinut tietää omaa vointia edes vuorokauden päähän. Tuskinpa tilanne tästä tulee ainakaan kovin paljoa muuttumaankaan - toki suunnitelmia tehdään silti ja haaveillaan. Realistisesti ajatellen täytyy kuitenkin odottaa ja katsoa millaisia tyyppejä täältä tulee. 

Kuten sanoin, tähän 36 viikkoon on mahtunut paljon kaikenlaista. Keskitytään kuitenkin siihen, mitä vauvoille on tapahtunut. He ovat oppineet availemaan silmiään ja hengittämään,. He ovat kehittäneet kuuloaistin ja kuunnelleet ympäröivää maailmaa. He ovat kehittyneet pienestä alkiosta elinkelpoisiksi ihmisiksi - kuinka hurjaa se onkaan? 

Olemme saaneet ihastella heidän kasvuaan ultrassa 13 kertaa - se on aika paljon normaalia enemmän. Vertailu kohtaa minulla ei ole, mutta minusta on ollut rauhoittavaa seurata heidän kasvuaan myös konkreettisesti näkemällä. 13.2 tyyppien painoarviot ovat olleet A - 149 g ja B - 160 g. Tällä viikolla nuo samaiset painoarviot olivat A - 2615 g ja B - 2956 g. Melkoisen kasvupyrähdyksen ovat siis tässä kevään mittaan ottaneet, minkä äiti on kyllä huomannut ihan ilman lääkärin kertomaakin. 

Vielä olisi teoriassa neljä viikkoa jäljellä, mutta tosiasiassa puhutaan kuitenkin ehkä viikosta tai kahdesta. Lääkärin puolesta muksuilla on lupa syntyä tahtoessaan, mutta minulla on sellainen olo, että nämä viihtyvät ihan hyvillä mielin vielä äitinsä mahassa. 

Jännittäviä aikoja joka tapauksessa!