Usko vanhemmuuteen

maanantai 31. elokuuta 2015

Törmäsin Ylen sivuilla mielenkiintoiseen artikkeliin, mikä herätti pohtija luonteeni.  

Artikkelissa pohdittiin esimerkiksi kasvatusvastuuta. On nimittäin huomattu, että osa vanhemmista on ottanut paineita muista vanhemmista ja luovuttaa kasvatusvastuutaan liiaksi esimerkiksi päivähoidolle ja kouluun. On suunniteltu vanhempainkoulua, jonka tarkoituksena olisi saada vanhemmat luottamaan omiin kykyihinsä kasvattajina.

Mielenkiintoinen aihe ja melkoisen ajankohtainen sanoisinko. Minusta ihannetilanteessa kasvatusvastuu kyllä jakaantuu - perheen, muun lähipiirin, koulun, päiväkodin, harrastusten ja esimerkiksi naapureiden välille - mutta päävastuu on ensisijaisella huoltajalla. On vanhemman (=huoltajan) vastuulla ainakin yrittää kasvattaa lapsestaan yhteiskuntakelpoinen yksilö - eihän siinä välttämättä onnistu paraskaan, mutta yritystä pitää olla. 

Minulle on useampaan otteeseen sanottu, että minusta tulee hyvä äiti. En kiellä, etteikö se tuntuisi hyvältä, mutta kritisoin silti tuotakin kehua vähän. Nimittäin kuka voi ennustaa tulevaa? Minulla on ehkä lähtökohdat siihen, että minusta voisi tulla hyvä äiti, mutta toisaalta tulevaisuus on avoin kirja, jonka juoni voi muuttua nopeastikin. En usko, että kukaan lähtökohtaisesti on huono äiti - uskon, että lasta suunniteltaessa tai odottaessa jokainen pyrkii olemaan paras äiti lapselleen. Toki meitä ihmisiä on erilaisia ja näemme maailman vähän eri tavalla jokainen. Mutta siis lähtökohtaisesti tahtoisin ainakin uskoa, että jokainen haluaa lapselleen parasta. 

Mutta niin, tuossa artikkelissa tuotiin esille esimerkiksi sitä, miten valaa uskoa omaan vanhemmuuteen. Uskoa siihen, että tietää mitä tekee ja uskoa siihen, että se oma tapa on hyvä. Esille tuotiin esimerkiksi sosiaalisen median tuomat paineet ja niiden kohtaaminen. Tottahan se on toisaalta - paineita tulee joka puolelta. 

Facebookissa hehkutetaan esimerkiksi maailman parasta lomareissua ja jaetaan kuvia onnellisen näköisestä perheestä auringon alla. Ladataan kuvia hienoista gourmet aterioista ja jaetaan linkkejä luomuruoasta. Esitellään itse tehtyjä vaatteita ja leluja, jotka keräävät satoja kommentteja ja kehuja. Puhumattakaan blogimaailmasta ja siellä esiintyvistä tarinoista ja ilmiöistä - kaunis tahraton koti ja aina viimeisimmän muodin mukaan puetut lapset ja vanhemmatkin.

Luohan se paineita - ainakin minulle. Miten itse pystyn vastaamaan tuohon kaikkeen? Miten pystyn olemaan täydellinen vanhempi? Siksi ehkä mieltä ylentääkin kommentit siitä, miten hyvä äiti minusta tuleekaan. Toisaalta ajoittain nuo kommentit tulevat jotenkin vähän puun takaa - nimittäin minä en loppuviimein usko, että sillä on kovin paljon merkitystä vanhemmuuden kannalta syökö lapsi kotona tehtyä luomuruokaa vai kaupan pakastepitsaa. Monessa muussa asiassa tuo merkkaa, mutta en usko sen kovin paljon vaikuttavan siihen, millainen yksilö lapsesta kasvaa. On nimittäin totta, että meillä muksujen tuskin tarvitsee kovin usein syödä kaupan pullaa ja villasukatkin saa mamma tehtyä itse, mutta tekeekö se minusta hyvän äidin? 

Toisaalta on taas tehty kovin helpoksi se vastuun kaataminen päiväkoteihin ja kouluihin. Onhan siellä koulutetut ammattilaiset, jotka tietävät mitä tekevät - mutta missä menee se raja, mikä on heidän opetettavissaan ja mikä pitäisi opettaa kotona? Jos kotona ei kielletä esimerkiksi kiroilua, niin voidaanko odottaa, että koulussa opettajat saavat tavat lapsille opetettua? Toisaalta taas päiväkodeissa ja kouluissa mennään tiettyjen kriteerien mukaan - vähän kuin neuvolassa on se kirottu käyrä, jonka mukaan lapsen tulisi kasvaa. On minusta myös kohtuuttomia jotkut vaatimukset, mitä lapselle ja vanhemmalle asetetaan päiväkodeista ja kouluista. Taaperon pitäisi jaksaa istua pöydässä odottamassa kun muut syövät lounaan loppuun. Pitäisi osata pukea ja sitoa kengännauhat itse jo niin kovin pienenä. Jos et näitä taitoja osaa, niistä huomautellaan - mikä aiheuttaa huonommuuden tunnetta sekä lapselle että tämän vanhemmalle. 

Päiväkodeissa jo pienellä lapsella on "kehityskeskustelu", missä käydään läpi lapsen oloa ryhmässä. Ymmärtääkseni paljolti tuosta palautteesta on niitä kehityskohtia - keskitytään siihen, mikä ei näennäisesti ole ikätasoista, sen sijaan että keskityttäisiin siihen, missä lapsi on hyvä. Se olisi minusta paljon parempi sekä lapselle että vanhemmalle - olenko ajatukseni kanssa ihan yksin? Annetaanko sekä lapsille että vanhemmille suhteellisen kohtuuttomia vaatimuksia? Annetaanko lapsien kasvaa lapsina, vai vaaditaanko heiltä ikätasoon nähden melko isoja saavutuksia? Unohdetaanko se, että jokainen lapsi on yksilö ja kasvaa omaa tahtiaan? Ja toisaalta luottaako yhteiskunta ja koulujen sekä päiväkotien henkilökunta vanhempien kasvatukseen? Kunnioitetaanko perheiden kasvatusta yhtä paljon kuin ammattilaisten? Voiko siis oikeastaan edes ihmetellä sitä, että moni vanhempi ei luota omiin taitoihinsa - vaaditaanhan meiltä melko kohtuuttomia asioita. 


Vastauksia

lauantai 29. elokuuta 2015

Hei kuulkaa!

Me ollaan palattu linjoille neitien kanssa ainakin hetkeksi. Karattiin koko perhe Jyväskylään isovanhempien hoiviin ja on ollut hetkiä aikaa naputella tietokoneen näppäimistöä (myös sukat löytyy puikoilta!). Tuntuu pikkuhiljaa siltä, että tämä arki alkaa muotoutua - jonkinlaista rytmiä alkavat neidit ottamaan päiviin. Kovasti tykkäävät olla hereillä ja seurustella jo, mutta vielä uni vie määrällisesti voiton. Kylässä kävi tänään puolivuotias neiti äitinsä kanssa ja pohdin siinä toisen harjoitellessa ryömimistä, että miten nopeasti se aika kuluukaan. Kauhistuttaa tuo kehityksen tahti, voisin säilöä tytöt lasipulloon ja pitää pieninä vauvantuoksuisina muruina. Toisaalta taas kovasti jo odottaa, millaisia tättähääriä heistä kasvaa. Neiti A on kova hymy tyttö, joka on perinyt äidiltään hymykuopat ja rakastaa sylittelyä, mutta viihtyy myös sitterissä. Neiti B nukkuu pitempiä pätkiä kuin siskonsa, pylly pystyssä on paras asento - hereillä ollessaan tykkää seurustella, mutta on varautuneempi kuin siskonsa. Molemmat ovat isän tyttöjä, mutta kun harmittaa, niin äiti on ykkönen. 

Olen tässä viime viikkojen aikana melko huonosti ehtinyt ja malttanut vastailla teidän kommentteihin, vaikka ne ovatkin aina ihan kultaa! Minulla on asiasta vähän huono omatunto, koska en itse kovasti tykkää kommentoida blogeja joiden kirjoittaja ei vaivaudu vastaamaan - se kun on sellainen vuorovaikutuksellinen suhde mielestäni. Ajattelin ensin alkaa vastailemaan kommentteihin nyt kaikkiin kerralla, mutta se tuntui hölmöltä kun osa on niin pitkän ajan takaa. Niinpä ajattelin, että kyselkää nyt, jos olen johonkin jättänyt vastaamatta - lupaan pyhästi vastata kaikkiin tämän tekstin kommentteihin! Muuten kiitän näin kompaktisti kaikista kommenteista, ne ilahduttaa aina! 



Kuvituksena meidän kaunottaret esittelemässä identtisiä nukkuma-asentojaan. 

(Huonosti rajattuja kännykkäräpsyjä, kun kamera meni särki.)

Tavallinen suomalainen perhe

Olen aina haaveillut isosta ja kovaäänisestä perheestä. Sellaisesta jenkkileffa tyylisestä perheestä, joka kokoontuu sunnuntaisin saman pöydän ääreen ja pelailee juhlapäivinä yhdessä pihapelejä - tiedättehän mitä tarkoitan? Minun lapsuuden perheeni ei ole kovin iso, eikä kovin kovaääninenkään - mutta erittäin rakas kyllä. Gambiasta löysin sen ison ja kovaäänisen perheen; sellaisen perheen, jossa syödään yhdessä isolta lautaselta ja vietetään aikaa mangopuun alla istuen.

Lapsuuden ja aikuisuuden välissä ehdin jo päättää, etten tahdo omaa perhettä perustaa. Jotenkin ajattelin, että vaikka olen aina rakastanut lapsia, ei ole minun juttuni saada omia. Ajattelin, että voin antaa kaiken äidillisen rakkauteni (sitä nimittäin riittää) maailman orpolapsille. Haaveilin lähteväni töihin kehitysmaihin tai ehkä pakolaisleirille ja ottavani suojiini kaikki paikalliset orpolapset - olisin ollut auntie Ansku.

Lähdin toteuttamaan tuota haavetta Gambiaan - ajattelin, että se on ensimmäinen etappi, eräänlainen harjoitus ja tutustuminen. Mutta johan te tiedätte, miten sitten kävikään.

Ja tässä ollaan, onnellisena perheellisenä.

Minulle oma perheeni ja arkeni on niin kovin tavanomaista. Meidän arki rullaa samaan tapaan kuin muiden suomalaisten perheiden - välillä syödään ehkä domodaa makaronilaatikon sijaan ja usein kotona raikaa muutkin kielet kuin suomi, mutta muutoin ollaan ihan tavallinen perhe. On kuitenkin ajoittain raskasta se, että kovin harva muu näkee meidän perhettä tavallisena  tai edes suomalaisena. Jo ennen lasten syntymää joutui harva se päivä vastailemaan kysymyksiin - missä ollaan tavattu, millaisia kulttuurieroja näkyy arjessa tms. Kun vielä saatiin kaksoset, on kysymysten määrä lisääntynyt 100 prosenttia. Ja kyllä jossain menee sellainen korrektin uteliaisuuden rajakin - minä en nimittäin ainakaan koe luontevaksi pohtia synnytystä tai imetystä täysin ventovieraiden ihmisten kanssa. Nimittäin ainakin näin kaksosten äitinä joutuu melko henkilökohtaisiin kysymyksiin vastailemaan (tai kohteliaasti sivuuttamaan kysymykset).

Ei ole mitään pahaa siinä, että on kiinnostunut - jollain tapaa se on ihan mukavaakin, että ihmisiä kiinnostaa meidän perheen monikulttuurisuus. Ja minusta on hienoa se, että ehkä me tavallamme voimme tehdä myös Suomesta suvaitsevaisemman vastailemalla kysymyksiin. Toivoisin välillä kuitenkin sitä, että meidän perheen omia erikoisuuksia ei korostettaisi niin kovin paljon, vaan annettaisiin meidän olla ihan tavallinen suomalainen perhe. 

Erityisesti olen miettinyt tätä asiaa lasten kannalta. Heidän arjessaan meidän perheemme tulee olemaan kovin tavallinen ja varmaan ajoittain tylsäkin. Toisaalta pelkään sitä, että heidän poikkeavuuttaan valtavirrasta tullaan korostamaan ja he kasvavat ajattelemaan olevansa jotenkin erilaisia. Ei erilaisuudessa mitään pahaa ole, mutta on se pienelle lapselle melko raskas taakka kantaa, jos aina kuulee olevansa erilainen. Tahtoisin itse korostaa sitä, miten he ovat sellaisina kuin ovat aivan täydellisen tavallisia ja aivan yhtä suomalaisia kuin muut lapset. Toisaalta tahdon kuitenkin opettaa heille, että he ovat myös gambialaisia ja he tulevat esimerkiksi oppimaan isältä toisen äidinkielensä, jota harva suomalainen puhuu. Samanlaisuutta ja erilaisuutta monenlaista tulee olemaan heidän elämässään. 

Miten luoda sellainen kultainen keskitie? Miten saada lapset arvostamaan molempia kotimaitaan ja toisaalta tuntemaan toisen enemmän kodikseen? Minulle ainakin hankalia kysymyksiä, joihin vain aika tulee antamaan vastaukset. Kun vain saataisiin olla se ihan tavallinen suomalainen perhe ja lapset saisivat kasvaa ihan tavallisina (suomalaisina ja gambialaisina) lapsina. 

Minua kun alkoi itkettää tätä Emman blogitekstiä lukiessani. Kovin toivoisin, että tuollaista keskustelua ei tulisi tulevaisuudessa vastaan. 

Itsensä näköiset

perjantai 28. elokuuta 2015

Identtiset kaksoset.

Saman näköiset.

Eri näköiset.

Äitinsä näköiset.

Isänsä näköiset.

Molempien näköiset.

Itsensä näköiset.

Meidän neidit ovat lääkärien väittämän mukaan identtiset kaksoset. Jos asiaa ei olisi geneettisesti tutkittu, niin itse en uskoisi moista väitettä. Meidän neidit ovat nimittäin kaikesta identtisyydestä huolimatta aivan eri näköiset. 

On ollut kuluneen seitsemän viikon aikana hauska kuunnella ihmisten arvioita siitä, keneltä tytöt näyttävät ja samalla seurata sitä, miten toisten mielestä he ovat aivan saman näköisiä, kun taas toisten mielestä he ovat ihan eri näköisiä. Jo sairaalassa lääkärit ja hoitajat päivittelivät sitä, miten identtisiä tyttömme ovatkaan. Tuohon vaikutti varmasti osaltaan se, että tyttöjen koko oli syntyessä lähes sama - A 3050 ja 49 cm; B 3080 ja 48 cm. Kokoerolla ei siis voinut erottaa lapsia toisistaan. 

Sairaalassa mekin vielä stressasimme, että erotetaanko tyttöjä toisistaan - entä jos he sekottuvat? A:sta tuleekin B ja päinvastoin. Pidimme neiti Bllä lähes pari viikkoa sairaalan ranneketta, kunnes se oli pakko ottaa pois alkaessaan käydä jo pieneksi. Sittemmin ollaan oltu ihan minun silmieni varassa; isällä meni nimittäin hetken pidempään ennen kuin suostui luottamaan siihen, että erottaa tytöt toisistaan. Nykyjään neiti A on mennyt siskostaan ohi koon suhteen ja vaikka ero ei ole suuri, on se niin huomattava että helpottaa tunnistamista. Joskin minulla ei ole enää hankaluuksia, erotan pääsääntöisesti nykyään neidit jo äänen perusteella toisistaan. 


On hauska nähdä, miten heidän ulkonäkönsä tulee muuttumaan kasvun myötä. Tuleeko heistä ihan identtisiä vai jäävätkö omat piirteet elämään. Enää en itse pelkää, ettenkö heitä erottaisi toisistaan, mutta on hauska nähdä saavatko he muiden päät pyörälle. On myös hauska nähdä, millaiset piirteet he ovat perineet - muotoutuuko esimerkiksi nenästä enemmän isän vai äidin nenä; millainen tukka heillä tulee olemaan; millaiseksi ihon väri muuttuu vuosien myötä. On myös hauska kuunnella ihmisten arvioita siitä, kenen näköisiä tytöt ovatkaan - arvioita siitä, mikä osa on peritty keneltäkin. Minua ilahduttaa ajatus siitä, että tytöt olisivat perineet äidiltään silmänsä - nimittäin jos jotain piti periä, niin se on hyvä valinta. Muuten saisivat ollakin enemmän isänsä näköisiä. 

Iltalenkillä

torstai 27. elokuuta 2015







Suuri vaippavertailu

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Meidän arki, kuten monen muun lapsiperheen, on melkoista vaipparallia. Tuntuu, että vähän joka välissä saa olla vaipanvaihdossa – onneksi se ei niin kovin suureellinen operaatio ole. Mutta on koettu niitä niskap*skoja ja muutaman kerran on saatu pissat (ja kakatkin) päällemme. Jännittäväähän tässä on se, että oikeastaan se ei haittaa – siis eihän se ole kivaa, kun joku päälle kakkaa, mutta kun se on oma lapsi, niin oikeastaan sekin on melko hellyyttävää.

Ei minusta onneksi ole vielä tullut sellaista äitiä, joka Facebookissa kertoisi lapsensa kakkaamisesta yksityiskohtaisesti ja aion säästää teidätkin moisilta kertomuksilta. Useamman mammakaverin kanssa ollaan kuitenkin vertailtu vaippoja ja ajattelin kertoa omista havainnoistani – ihan siitä syystä, että ainakin minulle moinen vaippamaailma oli ennen lapsia täysi mysteeri ja joku voikin näin ollen saada tästäkin vertailusta jotain irti.

Me ollaan kokeiltu oikeastaan kaikkia markkinoilta löytyviä kertakäyttövaippoja. Ennen raskautta ajattelin, että minusta tulee sellainen ekologinen supermutsi, joka käyttää vain kestovaippoja, mutta moinen ajatus romuttui jo raskausaikana. Jossain vaiheessa pyörittelin ajatusta siitä, että käyttäisimme kotona kestoja ja reissussa kertakäyttöisiä, mutta eipä olla siihenkään ryhdytty. On ollut niin paljon kaikenlaista opettelua, että vaikka kestoilu tuskin on mitään rakettitiedettä, niin siltikään minulla ei ole ollut energiaa perehtyä sen saloihin. Niinpä myönnän huonouteni ja olen vain tavallinen äiti, joka sortui kertakäyttövaippojen helppouteen.  Onneksi vähän valikoimalla voi kertakäyttöisistäkin löytää vähän ekologisempaa vaihtoehtoa.

--

Muumivaipat  ovat meillä pääsääntöisesti käytössä olevia – silloin tällöin toki muutakin, jos sattuu ettei muumeja ole tarjolla. Muumivaipat ovat ainoita markkinoilla olevia suomalaisia vaippoja, mikä on yksi tärkeimpiä syitä siihen, että tahdon näitä suosia.  Muita minua miellyttäviä seikkoja Muumi vaipoissa on se, että vaippoihin ei ole lisätty mitään kemikaaleja, vaipat hengittävät hyvin ja niiden valmistuksessa on pyritty kuormittamaan ympäristöä mahdollisimman vähän. Ja mikä hauskinta, on vaippapakkaus biohajoavaa materiaalia ja sen voi käyttää vaikka biojätepussina!
Meillä Muumivaipat toimii mainiosti – ne ovat sopivan kokoisia ja mallisia meidän neideille. Imuteholtaan ne ovat minusta hyviä ja tosiaan hengittäviä, meillä ei nimittäin ole ainakaan vielä tullut yhtään iho-ongelmia (koputan puuta).

Pamperseja käytettiin kotona alkuaikana. Itse en välttämättä tahtoisi tätä vaippajättiä tukea, mutta käytännön syistä (=lähikaupassa ei ollut muuta) ostettiin muutamia paketteja. Pampers on mukavan pehmeä vaippa ja siinä suhteessa kivoin. Isoin miinus tuon monikansallisuuden jälkeen tulee karmeasta hajusta, josta itse sain alkuun päänsärkyä. Imuteholtaan ja ominaisuuksiltaan Pampersit on ihan omaa luokkaansa – ovat kehittäneet jonkinlaisen superimun joka auttaa pitämään vauvan pyllyn raikkaana. Pampersit sopivat minusta hyvin siroille vauvoille - meidän neideille istuvuudeltaan olivat nimittäin hyviä, ehkä jopa parhaita. Isommalle vauvalle ei ihan vastasyntyneen koko kovin pitkään riittäisi. Minua ilahduttaa Pampersissa se, että tekevät yhteistyötä Unicefin kanssa – voin tukea siis ostamalla vaippoja, helppoa sanoisin.

Liberoa käytettiin jo sairaalassa (muistaakseni ainakin). Sanoisinko, että ihan perushyviä vaippoja.  Liberokin on toki tuollainen multikansallinen vaippajätti, mutta ehkä hitusen ekologisempi vaihtoehto kuin Pampers. Libero on ollut kesän aikana mukana Itämeren suojelutalkoissa, mistä on voinut lukea ainakin monista blogeista. Libero vaipoilla on myös Joutsenmerkki.

Naty vaipat houkuttelevat minua kaikista eniten luonnonmateriaaleilla ja ekologisuudellaan. Ne ovat hieman kalliimpia, kuin nuo kolme muuta merkkiä, mutta ero ei ole suuri. Ajattelinkin raskausaikana, että päädytään käyttämään Natyja, mutta käytännössä ei käynytkään niin. Ihan vastasyntyneelle Natyt on melko kovia ja ainakaan meidän neideille ne eivät istuneet kovin hyvin. Aion kyllä myöhemmin isompien kokojen kanssa kokeilla, josko saataisiin Natyt toimimaan. 

--

Sanoisinko siis, että kaikki ylläolevat toimii - toisen paremmin kuin toiset. Suosittelisin kuitenkin kokeilemaan erilaisia, jos tuntuu ettei ensi yrittämällä ole hyvät. Nimittäin yllättävää kyllä, on vaipoissa valtavasti eroja. Minä vähän alkuun podin huonoa omatuntoa siitä, ettei alettu kestovaippailemaan, mutta en koe enää. Eikä minusta tarvitse kenenkään muunkaan kokea. Liputan kyllä kestovaippailun puolest ja kumarran niille, jotka sitä harrastavat, mutta toisaalta myönnän että se ei vaan yksinkertaisesti ollut minua (ja meidän perhettä) varten. Ehkä seuraavalla kierroksella, mikäli sellainen tulee ja jos sillon olisi vain yksi vauvakin. 

Meillä ei tosiaan olla mitenkään turhan tarkkoja tässäkään asiassa, käytetään niitä vaippoja, mitä on tarjolla. Toki suositaan siis Muumeja, mutta jos saadaan lahjaksi paketillinen jotain muuta, niin ehdottomasti se käytetään. En myöskään jaksa lähteä Prismaan asti vain vaippojen takia, silloin ostetaan lähikaupasta muita merkkejä. 
Miksi tehdä tällaisesta asiasta stressin aihe, kun niitä riittää muutenkin. 

Mitä vaippakokemuksia teillä on? Onko superäitejä, jotka kestoilee? 

ps. Jos olet suuntaamassa vierailulle vauvatalouteen ja pohdit tuliaisia, niin vaipat on aika varma. Niitä nimittäin kuluu ja niihin kuluu myös rahaa. Jos nimittäin tiedät, että perheessä käytetään kertakäyttövaippoja ja tiedät suunnilleen lapsen painon, että osaat ostaa oikean kokoisia vaippoja. Toki jos tiedät, että perheessä käytetään vain tiettyjä vaippoja, voi olla lottoamista lähteä viemään eri merkkiä - jotkut vanhemmat ovat tässä asiassa hyvin tarkkoja. Mutta minä ainakin kiitän ja kumarran, jos saan lahjaksi paketillisen vaippoja, nimittäin tarpeeseen ne tulevat aina. 




Valkosuklaa-vadelmamuffineita mangotwistillä

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Kaapissa oli miehen poimimia vadelmia, yksinäinen rasia mangotuorejuustoa ja loputon määrä valkosuklaata + vieraita tulossa kylään = sovellettuja vadelmamuffinsseja.

Valkosuklaa-vadelmamuffineita mangotwistillä

noin 15 kpl

2 kananmunaa
2 dl ruokosokeria
150 g sulatettua voita
3 dl vehnäjauhoja
2 dl kaurahiutaleita
2 tl leivinjauhetta
2 tl vaniljasokeria
200 g Valio Viola mangotuorejuustoa
100 g valkosuklaata rouheena
2 dl vadelmia

Mittaa kaikki ainekset kulhoon ja sekoita tasaiseksi taikinaksi puulastalla. Jaa muffinivuokiin ja paista 200 asteessa noin 15 minuuttia. 

Kaikki katosivat parempiin suihin, mukavan twistin toi tuo mangotuorejuusto. 

Yksityiskohtia

















Tuli joskus aikanaan lupailtua katsausta meidän uuteen kotiin - ihan taisin suunnitella jotain kunnon sisustusjuttusarjaa. Hyviä ajatuksia, mutta jotenkin jäivät kuitenkin toteuttamatta. 

Tässä palasia meidän kotoa - pieniä yksityiskohtia, joita viljelen selkeiden linjojen sekaan. Herra ei meinaa ymmärtää, miksi pitäisi mattoja ja verhoja vaihtaa vuodenaikojen mukaan, mutta on sopeutunut minun ajatusmaailmaani. Tällä mammalla on muuten järjetön sisustuskuume, lieneekö siihen vaikuttaa se, että niin paljon tulee istuttua nykyään kotona - nopeammin kyllästyy kuin aiemmin. 

Meillä oli ihana viikonloppu - auringosta nauttimista ja hyvää seuraa. Siitä kirjoittelen lisää, kun taas raaskin varastaa hetken aikaa itselleni. Ollaan kasvattamassa pahimman laatuisia sylivauvoja, mutta minusta vauvan paras paikka on sylissä, vaikka se tarkoittaisi, ettei äiti pysty tekemään ihan kaikkea mitä tahtoisi.  

Pöllön uusi koti

torstai 13. elokuuta 2015

Meidän perheen gambialaisvahvistus arpoi pöllön uuteen kotiin - hieman kyllä ihmetteli, että mitä oikein puuhailen. 

Mutta pöllö kotiutuu MBlle, joka pitää kesässä valosta ja lämmöstä!

Laittaisitko minulle sähköpostia annemariemilia (at) gmail.com, niin pöllö pääsee kotiutumaan. 


Kesäretkellä

maanantai 10. elokuuta 2015

Seikkailtiin pienen perheemme voimin Tammisaaressa ja Fiskarsin ruukilla. 

Kovin tahtoisin esitellä tämän maan ihmeitä ja kauneutta tuolle maailmalta muuttaneelle. Kiertää koko Suomen ja Euroopankin - kun on tämä maailma niin kaunis paikka. Tänä kesänä seikkailut on jäänyt vähiin, mutta lähellä ehtii onneksi vielä seikkailla. Tällä reissulla seikkailtiin tuonne suomenruotsalaisten keskelle ja herra ihmetteli, kun yhtäkkiä kaikkialla kuuluikin ruotsia. 













Vadelmainen britakakku

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Meidän neidit täyttivät perjantaina jo neljä viikkoa. 

Tämä äiti kauhulla pohtii, että mihin se aika oikein lentääkään. Kohta nuo pienokaiset jo juoksevat kouluun ja sitten lentävät pesästä. Voisipa näitä vauvantuoksuisia päiviä säilöä jotenkin.
Mutta siinäpä syy myös blogihiljaisuuteen - nautin tästä ajasta. Kovin on paljon ajatuksia päässä ja sanoja muistikirjassa, jotka odottavat hetkeään tietokoneen äärellä. Joku päivä kunnostaudun neitien tuhinaa kuunnellessani ja kirjoittelen teille kuulumisia. Kuvia ehkä tulee jo ennen sanoja!

Nyt kuitenkin vähän kakkua - neitien neljän viikon kunniaksi.


Vadelmainen britakakku

150 g voita
1,5 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
4 kananmunan keltuaista
2 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1,5 dl maitoa

4 kananmunan valkuaista
2 dl sokeria

2 dl vispikermaa
250 g vaniljarahkaa
noin 1 l tuoreita vadelmia

Erottele ensin valkuaiset ja keltuaiset toisistaan. Ole tarkkana, ettei valkuaisen joukkoon pääse keltuaista - se ei muuten vatkaannu. 

Vatkaa sitten sokerit ja pehmeä voi vaahdoksi. Lisää joukkoon yksitellen keltuaiset. Lisää lopuksi vehnäjauhot ja leivinjauhe vuorotellen maidon kanssa - älä vatkaa liikaa enää tässä vaiheessa, riittää että taikina on tasaista. 

Levitä taikina ohueksi kerrokseksi uunipellille.

Vatkaa sitten valkuaiset kovaksi vaahdoksi - pysyvät kulhossa, kun käännät sen ylösalaisin. Lisää pikkuhiljaa joukkoon sokeri ja jatka vatkaamista, kunnes seos on kovaa ja kiiltävää. Levitä marenki taikinan päälle tasaiseksi kerrokseksi. 

Paista kakkulevyä uunin keskitasolla 175 asteessa noin 20-30 minuuttia, kunnes marenki on saanut kauniin värin.

Anna kakkulevyn jäähtyä ja leikkaa se sitten haluamasi kokoisiksi paloiksi. Itse tein korkeamman kakun ja leikkasin levyn neljään osaan, mutta klassisesti levy leikataan kahtia ja jää siis matalammaksi, mutta on muuten suurempi. 

Vatkaa kerma ja lisää joukkoon vaniljarahka. Koko kakku ennen tarjoilua laittamalla väleihin kermarahkaa ja vadelmia. Jätä kakun päälle vadelmia koristeeksi. 

Vadelmien sijaan voit käyttää mustikoita tai mansikoita tai vaikka kaikkia yhdessä.



CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan