Meidän torstai

perjantai 30. lokakuuta 2015

Meillä herättiin harmaaseen aamuun seitsemän maissa. Neiti A yritti heräillä jo aiemmin, mutta rauhottui kun pääsi äitin rinnalle nukkumaan.Vanhemmat heräsi kirjaimellisesti vääriltä puolilta sänkyä, kun isämies nukahti äitin paikalle mennessään tyttäriä illalla nukuttamaan - oli virkistävää nukkua välillä toisella kyljellä. Meillä nukutaan kaikki neljä samassa sängyssä, saa nähdä milloin käy 160 cm liian kapeaksi. Neidit saivat nakuilla sängyssä sillä aikaa kun äiti livahti suihkuun ja isä vielä sulki hetkeksi silmät - joskin hölötys oli sen verran kovaäänistä, että tuskin isä enää unta sai. 

Nakuilun päätteeksi neidit pääsivät joka aamuiseen kylpyyn isän kanssa - kylvyn jälkeen öljytään ja puetaan päivävaatteet. Aamupala syödään vielä maidon muodossa ja neidit viihdyttävät vanhempia aamupalapöydässä Stokken tuoleissaan (mainiot tuolit!). Neiti Bllä alkaa silmät luppasemaan jo lämpimän maidon täyttäessä mahaa, mutta vielä jaksaa hetken jutella, kunnes silmät ovatkin jo sulkeutuneet. Neiti A jaksaa hereillä koko aamupalan, joskin loppupuolella alkaa jo uni tulla silmään. Vaatteet päälle ja rattaisiin - parvekkeella saivat neidit nukkua aamupäivän unensa tänä torstaina. 




Äiti nauttii neitien nukkuessa hetken omaa aikaa - olisihan sitä aina siivousta ja ruoanlaittoa ja pyykkäystä ja muuta, mutta välillä täytyy priorisoida oma jaksaminen ykköseksi. Niinpä äiti juo vähän teetä ja syö vähän suklaata ja selailee lehtiä. Sormia syyhyttää kuitenkin ompeluhommat ja aika pian jo kone naputtaa hupparin saumaa. Siinä sivussa sovitaan ystävän kanssa lenkkitreffit iltapäivälle. 





Huppari valmistuu juuri sopivasti neitien herätessä - aamupäivän unet olivat tänä torstaina noin 9-12, melko standardi aika meillä jo. Tytöt syö ja sitten leikitään leikkimatolla sekä tietenkin treenaillaan. Kovasti neidit yrittää pungertaa selältä vatsalleen ja kiukku tulee, kun se ei vielä ihan onnistu.  Äiti saa ompeluksensa viimeisteltyä neitien leikkiessä. Sitten tytöt kokkailee vanhempien kanssa - isä tekee omaa ruokaansa ja äiti linssipyöryköitä itselleen. Neidit viihdyttää jutuillaan ja naureskelee välillä vanhempien jutuille - neiti A kyllästyy istumaan omassa tuolissaan ja pääsee isän syliin kokkailemaan. Äiti ei ehdi tehdä ruokaa valmiiksi ennen lenkkitreffejä, vaan nopeasti syö yhden edelliseltä päivältä ylijääneen tortillan. 



Neidit alkavatkin sopivasti olla unisia, joten vaatteet niskaan ja vaunuihin taas. Äiti pika pukeutuu myös ja sitten mennään. Pihalla treffataan ystävä ja tämän koiruus. Lenkki kiertää Vantaanjoen vartta ja 9 km taittuu mukavasti jutellessa. Neiti B herää jossain välissä ja hengailee hetken vaunuissa hereillä, seuraillen ympäristöä. Uni kuitenkin voittaa melko pian ja loppumatka menee unten mailla. Kaupan kautta kotiin lenkin jälkeen. Isä on lähtenyt lenkin aikana koulun penkille, joten ollaan tyttöjen kanssa keskenään ilta. Kotona äiti jatkaa ruoanlaittoa, neiti B heräilee melko pian seuraksi. Multitasking mother antaa neidille maitoa pullolla ja samalla paistelee linssipyöryköitä - jokunen pyörykkä vähän turhan tummaksi paistuu. Neiti B pitää äidille seuraa ruokailun ajan, sisko jatkaa uniaan. 



Lopulta siskokin herää ja kun molemmilla on maha täynnä leikitään taas vähän. Leikkimatto on meidän neitien lemppari, siinä viihdytään pitkä tovi. Yllättäen naapurin ystävä soittelee, että avaimet jäi kotiin ja tulee hakemaan vara-avaimia. Tuo herra on vähän rakastunut meidän neiteihin ja jääkin tyttöjä viihdyttämään ja juomaan kupposen teetä. Päivän toinen yllätys on, kun isä tuleekin jo kuuden maissa kotiin - koulua ei ollutkaan ollenkaan. Samalla soikin puhelin ja äiti saa odottamansa paketin kotiin toimitettuna - pääsee hypistelemään tyttöjen uusia vaatteita. Isän ja naapurin viihdyttäessä tyttöjä, äiti päättää tehdä lihapiirakoita, mikä onnistuukin vallan mukavasti kun tytöt pärjäävät muiden sylissä. 


Naapurin mies lähtee kotiin laittamaan iltapuurot tulille ja meidän likat pääsee vielä hetkeksi iltaunille. Sitten leikitään lattialla ja koetaan vauhdin hurmaa sitterissä - erityisesti neiti B saa tuolissaan heijattua hirvittävät vauhdit päälle, neiti A on sisartaan rauhallisempi tässäkin asiassa. Nakuillaankin vielä illalla lattialla, se kun on tytöistä niin kivaa. Vielä hetken jaksaa neidit seurustella ja syövät iltamaitoa, sitten alkaakin jo väsymys kiukuttaa. Yhdeksän aikaan äiti kömpii neitien kanssa sänkyyn, ajatuksena vain laittaa tytöt nukkumaan. Mutta sinnehän me nukahdettiin kaikki kolme. 


Ja niin meni taas yksi päivä..

Somekriisi

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Olen potenut monen muun kriisin rinnalla somekriisiä. Lähinnä kriiseilen blogin ja Instagramin suhteen. 

Blogikriisin aiheita;

- kelle kirjoitan? Kirjoitanko itselleni ja siten, miten itse haluan ja mikä minua kiinnostaa. Vai kirjoitanko teille lukijoille, ketä siellä sitten onkaan.

- kuka tätä lukee? Harmittavan vähän tiedän teistä lukijoista, lukuunottamatta jo vakiintunutta porukkaa, joista on jo tullut tuttuja. Ja sitten niitä tuttuja, joiden tiedän lukevan - ystäviä ja tuttavia. 

- mistä kirjoitan? Nykyisellään tämä on tällainen sekametelisoppa. Se on toisaalta aika totuudenmukainen läpileikkaus meidän elämästä, toisaalta tuntuu että se on jotenkin sekavaa. Yritin joskus ruoka- ja leivontajuttuja eriyttää omaksi blogiksi, mutta se ei kuitenkaan lopulta ollut luontevaa. Nykyisellään on mukavaa, kun aina ajoittain joku kommenttiboksissa kyselee ja antaa näin vinkkejä kirjoitteluun.

- mitä jaan; mitä en? Nykyisellään jaan aika avoimesti meidän arkea ja elämää. Se tuntuu toisaalta luontevalta ja esimerkiksi tyttöjen kuvia olen uskaltanut jakaa. Pitkään sitä seikkaa pohdin, mutta päädyin kuitenkin tähän. 

- Blogger vai joku muu kanava? 

- miten uusia ulkoasu, kun itse ei osaa? (Tämä on vain minun oma esteettinen kriisini.)

- miksi kirjoitan? Se suurin kriisin aihe. 

Jatkan toistaiseksi, mutta näitä käyn läpi. Voi olla, että laitan pillit pussiin tai teen jotain radikaalia. 

Ajatuksia?

Kanapiiras

lauantai 24. lokakuuta 2015

Iltapalaksi valmistui eräänä päivänä tällainen herkku.

Kanaisa piiras

150 g voita
1 tl suolaa
2 tl sokeria
2 dl vehnäjauhoja
2 dl grahamjauhoja
1 kananmuna

Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää hetken huoneenlämmössä ollut pehmeä voi ja murustele seokseksi. Lisää joukkoon kananmuna ja sekoita tasaiseksi taikinaksi. Painele piirakkavuoan (noin 28 cm) pohjalle ja reunoille.

350 g maustamattomia kanasuikaleita
200 g herkkusieniä (tai muita sieniä)
100 g fetajuustoa
2 tomaattia
puolikas kesäkurpitsa
mausteita
3 dl ruokakermaa
2 kananmunaa
100 g juustoraastetta

Viipaloi herkkusienet ja kuullota ne pannulla pienessä määrässä voita. Paista ja mausta kanasuikaleet. Sekoita keskenään ruokakerma sekä kananmunat ja lisää joukkoon juustoraaste. Levitä kanasuikaleet pohjimmaiseksi ja lado päälle herkkusienet, kuutioidut tomaatit ja paloiteltu kesäkurpitsa. Murustele päälle fetajuusto ja kaada lopuksi kaiken päälle munakermaseos. 

Paista 200 asteessa kunnes pinta on saanut kauniin värin - noin suunnilleen 30 minuuttia. 


Ihmeellisen kauniita

Maailmassa on vain yksi maailman suloisin lapsi.

Se on joka äidin oma. 

--

Ylläolevan lainauksen kertoi ystäväni, oli kuullut sen jostain. Alkuperäinen lähde on siis tuntematon, mutta melkoisen fiksusti on asian ilmaissut. 

Olen tässä viimeisen reilun kolmen kuukauden aikana useamman kerran ihmetellyt sitä, miten voikaan jotain noin ihmeellisen kaunista olla maailmassa. Vielä kahden verran. Onhan lapset aina suloisia, myös "vieraat" lapset ja ihastelen lähes jokaista vastaantulevaa vauvaa. Mutta oma lapsi - ei liene sen kauniimpaa maa päällään kanna. Jaksaa ihminen ihmetellä, miten on voinutkaan saada aikaa jotain noin täydellistä. Myös niinä väsyneinä tunteina ja toisen huutaessa kurkku suorana, silti se on se rakkain ja kaunein asia maailmassa. 

Ei minulla muuta, tämä oli vaan tällainen ylistyslaulu omille maailman suloisimmille lapsilleni. 




Nauttikaan tekin omistanne!

Rikkaus ja rakkaus

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Hanna kirjoitti blogissaan Kalle Palanderin  hieman mauttomasta kommentista. Kalle nimittäin hyvin kärkkäästi totesi, että ei toivo kaksosia kellekään - on ilmeisesti ollut hieman raskaampaa vauva-arkea. 

Voisin sanoa, että ymmärrän, mutta kun en ymmärrä.

Pohdin asiaa eilen kun molemmat tytöt huusi suoraa huutoa - toisella taisi kipristää vatsaa ja toinen huusi kun siskoon sattuu. Istuin sohvalla molemmat sylissä ja yritin saada heitä hieman edes rauhoittumaan - epätoivoisena ja väsyneenä kyllä, mutta silti en vaihtaisi tätä hommaa mihinkään. Joskus mietin, että olisi ollut ihan kiva saada se harjoituskappale lapsi ennen näitä kaksosia, mutta en kyllä vaihtaisi tätä mistään hinnasta. 

Tuliko selväksi, etten vaihtaisi? 

Joku masokistinen osa minusta on jopa ajatellut, että olisi mukavaa saada jopa toinen setti näitä kaksosia. Oikeastaan vaikka kolmosetkin olisi ihan kiva juttu. 

Ja tänään kun katselin tyttöjä näiden höpötellessä toisilleen ja leikkiessä keskenään, oli jälleen kerran sydämeni pakahtua ilosta. Nimittäin vaikka kuinka raskasta tämä arki välillä onkin ja epätoivo meinaa iskeä, niin siitä olen onnellisin, että heillä on aina toisensa. Oman osani yksinäisyyden tunteesta olen saanut kokea ja se tuo voimia arkeen, että meidän tyttöjen ei toivottavasti koskaan tarvitse sellaista kokea - aina on rinnalla se paras ystävä. 

Minä toivoisin, että ihan kaikki saisivat kaksoset. Tämä on kuitenkin paras lahja, minkä olen koskaan saanut. 

Rankkaa tottakai, mutta perseestä tämä ei kyllä ole. Toivon tosissaan, että Kallekaan ei oikeasti ole sitä mieltä. Nimittäin tuollaista ajatellessa saattaa mennä koko homman hienous ohitse. 








Päiväkävelyllä

Eräänä kauniina päivänä jalkauduttiin neiti Bn kummitädin kanssa vanhan kaupungin koskelle. 

Suosittelen kokeilemaan. 







(Entinen) tupakoitsija

tiistai 20. lokakuuta 2015

Minulla on ajoittain ikävä ystävää. 

Sellaista, joka oli aina paikalla kun sitä tarvittiin. Tuki vaikeissa paikoissa ja rauhoitti stressaavissa tilanteissa. Oli aina matkaseurana ja auttoi tappamaan aikaa. Kun kiukutti tai kun mieli oli maassa, se oli läsnä. Se vei ulkoilemaan, välillä jopa pitkillekin kävelyille. Se auttoi tutustumaan moniin ihmisiin syvemmin, oli ikäänkuin välikappaleena. Myös ihan tuntemattomia on tullut tavattua sen kanssa, on löytynyt joku yhteinen tekijä. Työpaikalla se oli keino tauottaa ja rankan työpäivän päätteeksi se rentoutti. Ikävää potiessa se oli seurana ja toi jonkinlaista lohtua. 

Sellaista ystävää minun on ikävä.

Välillä on vaikea ajatella, että vielä vuosi sitten tuo ystävä oli rinnallani - joskin jo vähenevissä määrin. Isämies ei oikein koskaan tuosta kaverista piitannut. Toisaalta on vaikea ajatella, että yli kymmenen vuotta minulla oli tuollainen seuralainen. 

Lapsena muistan ajatelleeni, että tupakoimaan en ikinä ala. Ajattelin, että alkoholia varmaan voisinkin käyttää, mutta tupakka on ihan poissuljettu. Tupakoiville sukulaisille esittelin mustuneiden keuhkojen kuvia ja paasasin sen haitallisuudesta. Toisin kävi. Ennen yhdeksättä luokkaa, kesällä kavereiden kanssa opeteltiin tupakoimaan - ja kirjaimellisesti opeteltiin, koska olihan se aika kamalaa. Isoveljeltä varastin vanhoja kuivuneita tupakoita ja niitä polteltiin rannalla ringissä. Siitä se sitten lähti. 

Useamman kerran vuosien mittaan lopetin ja aloitin taas. Vuosi sitten kun mieheni kotiutui Suomeen, aloin jälleen kerran suunnittelemaan lopettamista. Vähensin tupakointia niin, että poltin oikeastaan vain töissä. Joulukuun alussa päätin lopettaa kokonaan ja lopetinkin - vaikkei se ihan helppoa ollutkaan. Pari viikkoa myöhemmin tuli se plussatikku, joka muutti elämän, ja sen jälkeen ei ollut enää niin vaikeaa olla polttamatta. 

Raskausaikana minua ällötti tupakansavu ja -haju. Ällöttää oikeastaan vieläkin. On vaikeaa ajatella, että haisin itse niin pahalla, niin monta vuotta. Mutta toisaalta taas sitä kaipaa ja tiedän, että jos yhden tupakan polttaisin, se olisi menoa taas. Luulen, että jos nyt palaisin töihin, olisi kynnys uudestaan aloittaa melkoisen matala. En kuitenkaan osaa kuvitella tällä hetkellä, että polttaisin. En tahdo nimittäin tyttöjen joutuvan altistumaan - mutta toisaalta se olisi kovin helppoa aloittaa taas. 

No, ainakin niin kauan olen polttamatta kun imetän. Ehkä sen jälkeen pohdin asiaa taas. Nyt voin ikävöidä ja toisaalta kasvattaa inhotusta. 


Muita, jotka painii saman asian kanssa? 


Punajuurilaatikko

torstai 15. lokakuuta 2015

Punajuurilaatikko
noin 1 kg punajuuria
400 g jauhelihaa
2 pientä sipulia
200 g fetajuustoa
2 kananmunaa
4 dl ruokakermaa
3 dl punaisia linssejä
hunajaa
suolaa
mustapippuria

Kuori ja raasta punajuuret. 

Hienonna sipuli ja paista jauhelihan kanssa. Huuhtele linssit kylmässä vedessä. Kumoa punajuur.iraaste, jauheliha sekä linssit kahteen uunivuokaan ja sekoita. Sekoita keskenään ruokakerma ja kananmunat sekä lisää joukkoon mausteita mielesi mukaan. Kaada seos tasan uunivuokiin. Murustele päälle fetajuustoa ja valuta päälle hieman hunajaa. 

Kypsennä uunin keskitasolla 150 asteessa vajaa kaksi tuntia.

--

Tähän laatikkoon törmäsin vuosi sitten My Exploration blogissa. Siitä lähtien se on kummitellut mielessä ja muutaman kerran on päästy hyvin lähelle toteutustakin. Kuitenkin vasta nyt sain aikaiseksi tehdä tätä ja pakko sanoa, että harmittaa tämä menetetty vuosi. Onneksi on tätä tulevaisuutta (toivottavasti) vielä pitkälti, niin voin ottaa menetetyn ajan takaisin. Älä sinä tee samaa virhettä! 

ps. Kannattaa tutustua myös tuohon alkuperäiseen ohjeeseen, erityisesti jos pidät vuohenjuustosta. 

Helpot ja herkulliset patongit

1 pss kuivahiivaa
noin 12 dl jauhoja
2 tl suolaa
6 dl vettä

Sekoita pussi kuivahiivaa ja suola noin puoleen jauhomäärästä. Lisää reilusti kädenlämpöinen vesi ja lisää jauhoja kunnes taikinassa on hyvä sitko. Anna kohota reilusti ainakin tunnin verran. Jaa taikina kolmeen osaan ja leivo pitkät patongit. Kierrä leipomaasi patonkia ennen pellille laittoa (pysyy paremmin kasassa!). Laita uuni lämpenemään 250 asteeseen ja kohota patonkeja odotellessa. Paista 15 minuuttia 250 asteessa ja tiputa sen jälkeen lämpötila 150 asteeseen. Paista vielä noin 20 minuuttia. Anna jäähtyä hetki ennen tarjoilua.




Kolmekuiset

tiistai 13. lokakuuta 2015

Meidän neidit saavuttivat lauantaina kiitettävän kolmen kuukauden iän. 

On melko hurjaa, miten aika vaan lentää. On melkoista seurata tyttöjen kehitystä ja kasvua. Ei meinaa äitin pää pysyä tahdissa mukana.

Tänään käytiin neuvolassa ihmettelemässä tuota kasvu puolta;

Neiti A

5 400 g
58,3 cm

Neiti B

5 300 g
58,1 cm

Neiti A on luonteeltaan sisartaan rauhallisempi. Hermostuu oikeastaan vain nälän yllättäessä. Hän on oikea hymytyttö, esittelee mielellään äidiltä perimäänsä hymykuoppaa. Viihtyy lattialla ja yrittää kovasti pungertaa selältä vatsalleen. Kovasti tykkää jutustella äitin ja iskän kanssa, mutta vieraille ei niin kovasti jutustele vaan vähän ujostelee. 

Neiti B on varsinainen diivailija. Isä on antanut tytölle lempinimeksi 'hänen majesteettinsa', koska melkoisen vaativa neiti osaa olla. Hermostuu herkemmin kuin siskonsa ja tykkää joskus vain huutaa huutamisen ilosta. Perustyytyväinen hänkin, mutta selvästi enemmän ääntä pitää. Viihtyy myös lattialla ja erityisesti vatsallaan - kannattelee päätä ja ylävartaloa hienosti. Kääntymistä hänkin harjoittelee, joskin vähän on sisartaan jäljessä. Neiti B on myös melkoinen jutustelija ja kertoo pitkiä tarinoita myös vieraammille ihmisille. 

Kehuja saivat molemmat neuvolassa, äiti oli ylpeä. Rokotuksista tuli hetkellinen kiukku, mutta se meni onneksi pian ohitse. 

Yleisesti ottaen meidän tyttöjen lempijuttuja on tällä hetkellä leikkimatto ja kaikenlaiset soivat jutut. Viihtyvät lattialla makoilemassa ja vatsallaan oloa treenaillaan joka päivä useaan otteeseen. Päivän parhaita hetkiä on aamu- ja iltanakuilut, alastomana taittuu pahinkin kiukku. Pikkuhiljaa alkaa kuola olemaan tuttu juttu, lieneekö hampaita pian pukkaa. Google on laulanut, kun ole etsinyt vinkkejä puruleluista - onko vinkkejä? Markkinoilla tuntuu olevan sataa eri sorttia. 



Äitin elämä helpottuu, mitä isommiksi tytöt kasvavat. Ainakin vielä tässä vaiheessa nimittäin. Nyt kun tytöt itse päätään kannattelevat, niin voi äiti napata molemmat samaan syliin helpostikin. Voin kertoa, että vaikeimpia hetkiä meidän vauva-arjessa on olleet ne kun molemmat itkevät ja äidin pitää valita, kumman nappaa syliin ja lohduttaa. Se on melko raastava valinnan hetki. Vielä nautin kuitenkin tästä, kun he ovat pääasiassa paikallaan. Voi olla kiireisiä hetkiä sitten kun he liikkeelle lähtevät. 

Sellaista meidän neideille kuuluu. Mitä sinne muille samanikäisille? 



Perfektionistin painajainen

maanantai 12. lokakuuta 2015

Olen jollain tapaa perfektionisti. Monessa mielessä en ole yhtään tarkka, vaan oikeastaan aika leväperäinen, mutta tietyissä asioissa melko pilkunviilaaja. Jollain tapaa ehkä vähän kontrollifriikki myös. Tähän kontrollifriikki puoleen itsessäni liitän esimerkiksi sen, että mieluummin ajan autoa, kuin olen kyydissä = mieluummin siis hallitsen sitä autoa. Joissain asioissa on ihan hyvä olla tarkka - väittäisin esimerkiksi, että ole melko mukavaa matkaseuraa, koska pidän asioista huolta ja otan asioista selvää. Toisaalta olen myös hyvin rento ja rauhallinen, enkä helposti stressaa asioista, mikä on ainakin tuossa matkailu mielessä hyvä juttu. 

Mutta tuo kontrolliin taipuvaisuus ei varmaan ole helpoimpia luonteenpiirteitäni. En tiedä, miten tuo mies on minuun jo kyllästynyt, kun joskus (melko usein) tulee nipotettua ihan turhista asioista - ihan vaan siksi, että minun mielestäni ne täytyy tehdä tietyllä tavalla. Voin kertoa, että melkoista siedätyshoitoa on ollut tämä vuosi, kun on tuon toisen kanssa asunut. Myös kulttuurierot ja käytännöt tuovat tähän soppaan omat mausteensa - ei ihme kyllä osannut esimerkiksi tuo mies ensimmäisellä kerralla täyttää tiskikonetta "oikein". On vuoden aikana oppinutkin paljon hän; menee jo esimerkiksi vessapaperirulla oikein päin telineeseen. 

Olen myös tajunnut sen, että nyt lasten myötä täytyy äitinkin vähän hellittää. Monet asiat kun eivät enää yksinkertaisesti suju niin kuin tahtoisin. Joskin uskon ja luulen, että tytöt myös oppivat pienestä pitäen ne äitinsä tavat - minähän heille tätä maailmaa opetan. Siispä on kasvamassa pieniä kontrollifriikkejä lisää tähän maailmaan. 

Ajoittain tämä perfektionismi/kontrollintarve aiheuttaa harmaita hiuksia, kun asiat eivät menekään niin kuin itse tahtoisi. Minun hiuksiani on harmaannuttanut tässä vuoden aikana tuo neuvola - siunaus ja kirous sanoisinko. Itse systeemissä ei ole mitään vikaa ja pakko sanoa, että yllättävän jouhevasti on asiat ruttaantuneet tuon puljun kanssa asioidessa. Mutta kun entä jos ei natsaa terveydenhoitajan kanssa? Eihän heissäkään oikeastaan mitään vikaa ole ollut, mukavia naisia kaikki. Mutta kun 2/3 raukasta, jotka ovat minut asiakkaakseen saaneet, ovat onnistuneet suututtamaan minut jo ensi tapaamisella. 

Ihka ensimmäinen terveydenhoitajani oli oikein mukava tapaus - minua vanhempi, mutta ei liian vanha ja sellainen rennon oloinen tyyppi. Tuntui suht luontevalta puhua henkilökohtaisista asioista (ei minun vahvuuksiani) hänelle. Kunnes hän päätti äitiysneuvolakorttiini kirjoittaa Stabilo tusseilla - tiedättehän ko tussit. Väriksi valikoitui vielä violetti. Minun teki siinä vaiheessa mieli äristä ja murista ja repiä koko kortti - minun päässäni tuollaisiin "virallisiin" asiakirjoihin saa kirjoittaa vain mustalla tai sinisellä kuulakärkikynällä. Plus että tuota neuvolakorttia käytännössä piti koko raskauden ajan kantaa mukana - mikä järki siis kirjoittaa siihen vesiliukoisella tussilla?!? Koko raskausajan minua kiukutti ne violetilla kirjoitetut tekstit tuossa kortissa, mutta selvisin. 

Toinen terveydenhoitajani oli oikein mukava tapaus. Ihastuin häneen jo ensi tapaamisella ja se ihastuminen jatkui raskauden loppuun saakka. Harmikseni tyttöjen syntymän aikaan hän oli kesälomalla, eikä enää palattu hänen luokseen tyttöjen synnyttyä, koska hän jää nyt äitiyslomalle myös. 

Kävimme tyttöjen syntymän jälkeen viidellä eri terveydenhoitajalla, ennen kuin meille vakiintui tämä nykyinen hoitaja. Olemme tavanneet hänet vain kerran, mutta raukka jo meni ja suututti minut. Ei tusseja tällä kertaa, vaan jotain vielä raastavampaa. Hän nimittäin kirjoitti neiti Bn neuvolakorttiin nimen ensin väärin ja suttasi sen päälle (!?!?). Voitteko kuvitella kun meinasi tällä äitillä savu nousta korvista ja teki mieli raivota. Ette voi kuvitella sitä ketutuksen määrää, joka minut saa valtaani aina kun katson tuota neuvolakorttia. Asiasta on myös kuullut kaikki, ketkä jaksavat kuunnella. (Joskin minua on lohduttanut se, että kaikki ovat ymmärtäneet miksi kiukustuin.) 

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Minun äitini toi minulle valkoista tarrapaperia, jolla aion peittää tuon suttauksen ja kirjoittaa nimen itse uudestaan. Ehkä mielenterveyteni pysyy parempana seuraavan kuusi vuotta, kun en joudu katselemaan tuota typerää virhettä. Teen siskon kortille saman tempun, niin sitten ovat molemmat samanlaisia. Ja opinkin tästä jotain - nimittäin jos saamme lisää lapsia, kirjoitan neuvolakorttiin nimen itse ennen kuin hoitajat ehtivät sen pilata. 

Huomenna pitäisi suunnata taas neuvolaan katselemaan tyttöjen kasvukuulumisia. Suostun antamaan tuolle terveydenhoitajalle toisen mahdollisuuden, saa nähdä miten hän sen lunastaa. 




Viikonloppu

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Minun viikonloppuni alkoi perjantaina jo aamulla. Olin suuntaamassa työhöni liittyvään koulutukseen ja isämies jäi tyttöjen kanssa kotiin. Päivä ei lähtenyt käyntiin kovin vahvasti, kun kirjaimellisesti kävelin päin ovea - sen seurauksena oli loppuviikonlopun otsassa kuhmu. Kun vielä kaadoin appelsiinimehua teehen maidon sijaan ja tiputin vähän aamupalajogurttia rinnuksille niin olin jo valmis luovuttamaan ja kömpimään takaisin sänkyyn isän ja tyttöjen viereen. Uskaltauduin kuitenkin ovesta ulos ja lukuunottamatta nenän edestä mennyttä bussia matka sujui hyvin. Koulutuskin oli suhteellisen mielenkiintoinen ja päivän ainoa epäonninen hetki oli, kun meidän vakio thairavintola oli sulkenut ovensa ja jouduttiin etsimään uusi lounaspaikka. 

Kotona oli isämies päivän aikana siivonnut ja koonnut Ikeasta ostetut uudet kalusteet. Oli tosin karannut tyttöjen kanssa lenkille ennen kotiinpaluutani ja sain viettää reilun tunnin kotona ihan itsekseni - en osannut kyllä kovin nauttia kun oli jo niin ikävä. Ehtisin kuitenkin leipoa cookieseja ja suunnitella viikonlopun ruokalistaa. Lopulta ihan ajan kanssa ehdin kirjoitella blogiakin pitkästä aikaa, sivusilmällä telkkarista teinidraamaa seuraillen ja tyttöjä viihdyttäen. Meillä illan paras hetki on, kun neidit nakuilee olohuoneen lattialla - naureskelevat ja piereskelevät, voi vauvan elämää. Illalla sain kömpiä sänkyyn koko perheen kanssa, onhan se aikalailla parasta.






Lauantaina äiti pääsi aamupäivällä itsekseen ostoksille ja mukaan tarttui esimerkiksi uudet verhot. Päivä meni muuten kotona ollessa ja touhutessa. Iltapäivällä saapui isovanhemmat. Hetken laittautumisen jälkeen äiti ja isä suuntasivat treffeille. Käveltiin käsi kädessä ilta-auringossa, käytiin syömässä ja nautittiin ihan kahdestaan olosta. Välillä jopa onnistuttiin puhumaan muustakin kuin lapsista. Ilta huipentui Hartwall Areenalla Elashown parissa ja olihan se melkoinen show! Isämies oli pyörryksissä ja lauloi sujuvasti mukana joidenkin biisien kohdalla. Ja itse, no olin ihan fiiliksissä, pakkohan se on myöntää. Fintelligens ja kaikkea! Kotiin kyllä kiiruhdettiin keikan päätteeksi, ikävä oli melko suuri. Lapset nukkuivat tyytyväisinä omassa pedissään, olivat pärjänneet isovanhempien kanssa hyvin (äitillä oli varmaan vaikeinta). Yöllä oli kyllä mukava saada lapset viereen uinumaan, se rauhoittaa itseäkin. 





Sunnuntaina heräiltiinkin jo aikaisin, vaikka äiti haaveili pitkistä unista. On neidit usein äitin kanssa eri mieltä asiasta - erityisesti neiti B. Mutta onneksi aamusta voi tehdä rauhallisen, vaikka se alkaisikin liian aikaisin. Oltiin vaan, lapset nakuili sängyssä ja naureskelivat iloisina. Aamulenkille tytöt pääsivät isovanhempien kanssa aamupalan jälkeen, niin äiti ja isä kömpivät vielä hetkeksi vällyjen alle. Keittiössä valmistui sunnuntai evääksi pitsaa ja juustokakkua. Saatiin myös tyttöjen eno kylään ja ollaan oltu vaan. 



Arjen luksusta, sitä on viikonloput. 

Onneksi isämies on koko alkavan viikon lomalla, niin saadaan viettää aikaa perheen kesken ihan kunnolla. Jos tämä mamma ehtisi kirjoitellakin taas ihan ajan kanssa, kivaahan tämä on kun ehtii. 

Kurpitsapiiras

Kurpitsapiiras 

1,5 dl vehnäjauhoja
1,5 dl ruisjauhoja
2 rkl sokeria
125 g voita
1 kananmunan keltuainen

Sekoita jauhot sekä sokeri keskenään. Paloittele kylmä voi ja nypi jauhojen kanssa murumaiseksi seokseksi. Lisää joukkoon keltuainen ja sekoita tasaiseksi taikinaksi. Painele taikina piirakkavuoan (24 cm) pohjalle ja reunoille. Nosta jääkaappiin noin 30 minuutiksi. 

500 g kurpitsaa soseena
2 kananmunaa
1 kananmunan valkuainen
1 tlk kondensoitua maitoa
1 tl suolaa
2 tl kanelia

Vatkaa kulhossa munien rakenne rikki. Lisää kurpitsasose ja mausteet sekä lopuksi pikkuhiljaa kondensoitu maito. Kaada tasainen seos piirakkavuokaan pohjan päälle. 

Paista piirakkaa 200 asteessa noin 15 minuuttia. Laske uunin lämpötila 175 asteeseen ja jatka paistamista vielä noin 45 minuuttia. Anna jäähtyä ennen tarjoilua. Tarjoa kaverina jäätelöä tai kermavaahtoa. 



--

Kurpitsan voi paahtaa uunissa kuorineen ja irrottaa lihan sen jälkeen. Hedelmälihan voi tämän jälkeen helposti soseuttaa blenderillä tai sauvasekoittimella. Vaihtoehtoisesti voi kuoria ja keittää kurpitsan pienessä määrässä vettä, minkä jälkeen soseutus onnistuu myös. Molempi parempi, kumpi tyyli miellyttää enemmän. 

Perhematka

perjantai 9. lokakuuta 2015

Äiti ja tytöt sai taannoin upouudet passit - tytöt ihkaensimmäisensä ja äitikin ensimmäisen uudella nimellä varustettuna. Ja pitihän niitä päästä testaamaan.

Suunnattiinkin eräänä kauniina syysperjantaina kohti Länsisatamaa ja Tallinkin laivaa. Another first for hubby; nimittäin tuo laivalla matkaaminen. Sitä vähän jännitettiin, mutta kivaahan se oli. Pari tuntia myöhemmin rantauduttiin etelä naapuriin ja vaikkei ihan rannalle tällä etelänlomalla päästykään, niin säät kyllä hellivät matkailijoita. Auringossa käyskenneltiin ja nautittiin vaan - toistemme seurasta ja pienestä irtiotosta. Tälle levottomalle sielulle teki hyvää päästä hetkeksi pois kotiympyröistä. Lauantaina tehtiin kuukauden askelennätys - 26 447 askelta eli jotakuinkin 20 kilometriä. Illalla väsytti ja nukuttiinkin hotellissa makeasti kaikki neljä samassa sängyssä. Sunnuntaina shoppailtiin - isämiehellä lähti vähän lapasesta ja osti kokonaan uuden vaatekerran. Äitin ostokset oli lähinnä tuota viimeisessä kuvassa paljastuvaa sorttia - voin rehellisesti tunnustaa, että dieetti oli ja meni. 

Meidän neidit oli mitä mainiointa matkaseuraa. Hotellista löytyi vedenkeitintä ja mikroa, niin saatiin maidotkin lämpimäksi. Tosin me ei ainakaan löydetty Tallinnasta korviketta valmiiksi nesteenä, pelkästään jauhetta oli tarjolla - onneksi oli omat mukana. Vaunujen kanssa liikkuminen oli suht helppoa, joskin moniin ravintoloihin ei esimerkiksi päästy sisään ja vanhan kaupungin puolella jäi kauppoja kiertämättä samasta syystä - joskin se oli ihan hyvä juttu lompakon kannalta. Mutta muuten päästiin kivasti liikkumaan ja bussillakin matkattiin sujuvasti. Tytöt viihtyy vaunuissa vielä hyvin, mutta mukana oli myös kantoreput, että pääsivät välillä tutkailemaan maailmaa ja tuulettumaan. Ehkä keväällä uudestaan reissaillaan tuonnekin - kiva kaupunki, kivan lähellä ja on niin helppoa tuo laivalla matkaaminen kun lykkii vaan rattaat kyytiin. 











Nyt jo suunnitellaan seuraavaa matkaa. Ei taideta ennen mummolareissua ehtiä maailmalle, mutta jos nyt edes Tampereelle ehdittäisiin. 

Tytöt täyttää huomenna jo kolme kuukautta! Äiti ja isä lähtee sen kunniaksi treffeille, nimittäin kuka muukaan valloittaa Hartwall Areenan kuin Elastinen, iskän lemppari - lapset jää isovanhempien hellään huomaan, joskin äiti jo valmiiksi vähän ikävöi. 
CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan