Rakas joulupukki...

lauantai 28. marraskuuta 2015

Odotan jo innolla sitä aikaa, kun lapset ymmärtävät innostua joulusta. Kun saadaan yhdessä koristella kotia joulukuntoon ja leipoa pipareita. Tehdä piparkakkutaloa ja koristella kuusikin. Sitä, kun jouluaattoa odotetaan kuin kuuta nousevaa, mutta joulupukkia vähän jännitetään. Kuusen alle on kerätty paketteja, muutama mukava äidille ja isälle sekä iso kasa lapsille - äiti ehkä pitäisi lastenkin lahjat ihan muutamassa, mutta täytyy olla realisti. 

Olen tänäkin vuonna jo vähän laittanut joulua. Lähinnä koristeluissa olen käyttänyt valoja tuomaan vähän aurinkoa pimeyteen, joulukuusi on vielä varastossa, mutta houkuttelisi laittaa sekin jo esille. Piparkakkutaloa olen suunnitellut päässäni jo pitkään, saa nähdä saanko koskaan aikaiseksi toteuttaa visioitani sen suhteen. 

Tuo lahjapuoli tuottaa kuitenkin itselleni päänvaivaa. Pidän nimittäin erittäin paljon lahjojen antamisesta ja uskallan sanoa, että ole aika hyvä ostamaan lahjoja. En kuitenkaan voi sanoa nauttivani lahjojen saamisesta, jos en ole itse määrittänyt, mitä saan - ehkä se kontrollifriikkiys tulee tässäkin esille. Mutta toisin sanoen minulla on aika tarkka maku ja turhat esineet lähinnä ärsyttävät. Jokseenkin usein teen myös sitä, että annan 'turhat' lahjat eteenpäin sellaisille, joilla on niille käyttöä. 

Lasten lahjojen suhteen minun täytyy asennoitua jotenkin toisin. Nimittäin vuoden parin päästä heillä toivottavasti on jo oma makunsa ja halunsa, eikä se välttämättä täysin kohtaa äidin maun kanssa. Mutta saako jossain asioissa äiti dominoida sitä, mitä kotiin kannetaan? Esimerkiksi hirnuva pörröinen keinuhevonen - voiko jäädä saamatta? 

Mitä me sitten toivottais?

Äitinä toivoisin kaikenlaista käytännöllistä ja järkevää ja kehittävää, eikä ole miinusta, jos on vielä kaunistakin. Toivoisin lapsille kirjoja ja esimerkiksi Brion leluja. Littlephant ja Roommate merkkiset sisustusjutut miellyttävät myös äitin silmää. Ja kaikki, missä on elefantti on parasta. 



Tiipii ja norsutyyny: Roommate
Kirjat: Prisma.fi
Lelut: Brio
Keltainen viltti: SneDesing
Norsuviltti ja julisteet: Littlephant

Itse teen tänä vuonna joululahjaksi ehkä konvehteja tai tryffeleitä, saa nähdä. Lapsille ostin For minis & mommies - tossuja sekä kirjoja. Viime vuonna annoin ystäville keksiaines-purkkeja, mitkä oli ilmeisesti ihan mieluinen lahja. Olen todennut näin aikuisiällä, että sellainen mikä 'tuhoutuu' ajan kanssa on paras lahja.

Itselleni toivoisin käsityökirjoja ja kivoja lahjakortteja. Isämieheltä voisin saada lahjakortin omaan aikaan - voisin puuhailla käsityöjuttuja. 

Mutta mitä ostaa tuolle miehelle? Vinkkejä otetaan vastaan! 

Pitkät pimeät illat

perjantai 27. marraskuuta 2015

Eräs ystäväni odottaa esikoistaan ja se toi mieleen raskausajan iloineen sekä suruineen. Ainoita konkreettisia vinkkejä, joita hänelle annoin, oli, että hakeutuisi jo raskausaikana muiden odottajien seuraan - näin lapsen syntymän jälkeen hänellä on paitsi vertaistukea, myös seuraa arkeen isän ollessa töissä. 

Yksi suurimpia harmituksia minulla nimittäin on tässä arjessa yksinäisyys. Toisaalta on väärin sanoa olevani yksinäinen, koska onhan minulla kaksi maailman parasta ja ihaninta ja rakkainta seuraneitiä. Mutta onhan se fakta, että ei tuon ikäisistä kovin paljon seuraa vielä ole - huomiota kyllä vaativat paljon, mutta melko yksipuolisesti. 

Ollaan oltu onnekkaita monessa mielessä tämän vauva-arjen tiimellyksessä. Ensimmäiset kaksi kuukautta iskä sai olla kotona ja saatiin rauhassa harjoitella arjen pyörittämistä näiden kahden kanssa. Syyskuussa alkoi koulu, mutta sitäkin on vain neljänä päivänä viikossa - aina viitisen tuntia kerrallaan. Melko paljon iskä on siis kotona, mikä on ihanaa. Mutta huono puoli tuossa koulussa on, että se alkaa klo 16 - niinpä ollaan tyttöjen kanssa kotona kolmistaan iltaisin. Alkuun se sujui ihan hyvin, mutta nyt alkaa tuo pimeys viemään voiton. 

Aamut on meidän perheaikaa ja haluan pitää sen niin - saa isäkin viettää aikaa lasten kanssa ja toisaalta saan itse tehdä omia juttuja. Mutta kun kaikki 'mammatoiminta' on myös aamupäivisin ja iltaisin muut äidit oletettavasti viettää perheaikaa kotona. Eipä minulla täällä pääkaupunkiseudulla muutenkaan ole oikeastaan kuin yksi äitikaveri ja hänenkin lapsensa on jo lähes puolivuotias. Korvaamaton ystävä, mutta ei myöskään ihan samassa tilanteessa - plus että hänellä on muitakin kavereita, enkä ihan joka päivä kehtaa häiriköidä heitäkään. Mutta sosiaalisia kontakteja, niitä oikeasti kaipaan. Onko huonompaa yhtälöä olemassa kuin sosiaalinen ujo ihminen - en nimittäin ensinkään tykkää mennä mihinkään uusiin ryhmiin/tilanteisiin ja toisaalta taas haluan sitä kovin. Kadehtien tänään katselin valtavaa äitilaumaa Itiksessä kahvilassa, mukavaltahan se näytti, tuo yhdessä mammailu.

Onneksi isämies lupasi, että saan alkaa käymään taas kuntosalilla ja hän on lasten kanssa. Josko saisin vähän energiaa lisää liikunnasta ja sitä kuuluisaa omaa-aikaakin. 

Ei liity millään tapaa aiheeseen, mutta oli pakko laittaa, kun siitä tuli niin hieno!

Vinkkejä yksinäiseen arkeen lasten kanssa;

- kuuntele musiikkia, se piristää ja ainakin meillä myös rauhoittaa lapsia

- katsele telkkaria, tai pidä sitä auki seurana

- kehittele erinäisiä projekteja, joihin kuluttaa aikaasi - esimerkiksi virkkausta ja neulontaa, saa samalla jotain aikaankin!

- juttele lapsille ihan yhdentekeviäkin asioita, voit jopa leikkiä, että he vastaavat

--

Onpa muuten käynyt vähän niin, että tästä on tullut sellainen harmituksen purkukanava tästä blogista - johonkin kun täytyy ajatuksia purkaa. Ihan kivaa meidän elämä oikeasti on, vaikka vähän ankean kuvan saa täältä. 

Joulukorttikuvaukset

torstai 26. marraskuuta 2015

Eräänä päivänä me otettiin kuvia joulukortteihin. Neiti A heräsi siskoaan aikaisemmin ja otettiin muutama harjoitus otos. Neiti oli kovin hymyileväinen ja aurinkoinen itsensä. 


Odoteltiin, että sisko herää. Siinä syötiin ja leikittiin ja kaikenlaista touhuttiin. Mutta sisko se vaan nukkui ja pikkuhiljaa myös neiti A alkoi taas väsymään. Lopulta sisko heräsi, iskä riisui tältä ulkovaatteita ja äiti otti muutaman otoksen isosiskosta ensin. Ei enää niin kovin aurinkoinen neiti.


Siskon seurassa vähän rauhoituttiin. Toinen väsynyt ja kärttyinen, toinen vielä uninen ja ulkoa tulleena punaposkinen. 

Eivät he oikein ymmärtäneet, mikä juttu tämä on. Ilmeet kertonee kaiken.




Iskän pelleilyt sai aikaa vähän hymyä (onneksi!). 


Ja sitten loppui mielenkiinto.


Äiti keksi, että otetaan vielä muutama sängyn päällä nopeasti. 





Söpöjähän ne on joka tapauksessa. Ei ihan sitä, mitä pääni sisällä suunnittelin, mutta ainakin meidän näköisiä. 

Tupla-ateria

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Seuraa sekavia ajatuksia imetykseen liittyen.

--

Äkkiseltään voisi kuvitella, että imetys ei ole mitään rakettitiedettä - tissi suuhun ja that's it. Näin voi kuvitella kyllä vain ihminen, joka ei ole imettänyt - nimittäin melko monta puolta on tässäkin asiassa. Täytyy huomioida imuote ja -teho ja imetysasento ja maidon tulo ja ja ja. Lisävarustearsenaalia on tässäkin asiassa suht kattavasti - esimerkiksi melko yleiset imetystyyny ja rintakumi. Ei siis ihan mitään lastenleikkiä, mutta onnistuessaan aika ihanaa. 

En ole luonteeltani ihminen, joka katsoo murhaavasti äitejä, jotka valitsevat olla imettämättä. Olen kyllä kovin pro-imetys ihminen, mutta kuten niin monessa muussakin asiassa, myös tässä on valinnan vapaus jokaisella itsellään. Eikä useinkaan asian takana ole äidin turhamaisuus ja halu säilyttää muodot, vaan monikin seikka voi vaikuttaa siihen, ettei voi imettää tai jos se ei ihan vaan jostain syystä lähde sujumaan. 

Minä olen aina vähän haaveillut imettämisestä, koska se on jotenkin minusta melkoisen kiehtovaa ja niin puhdasta rakkautta. Itse asiassa mieheni kulttuurissa vahvasti uskotaan, että äidin ja lapsen välinen rakkaus syntyy imettämisen kautta - suhde jäisi jotenkin vajavaiseksi, jos imetystä ei olisi. Mutta olen siis alusta asti halunnut imettää ja toivonut, että se onnistuu. En kuitenkaan ole asiasta niin kovin jaksanut stressata, vaan ajatellutkin, että todennäköisesti ei pelkkä oma maitoni tule riittämään. 

Meidän tyypit oli syntyessään kovin pieniä ja sairastamani raskausajan diabeteksen vuoksi heillä oli verensokerit matalia ensimmäisinä päivinä. Näistä syistä johtuen jouduttiin jo heti alkuunsa aloittamaan lisämaidon antaminen. Minun oma maitoni ei myöskään ollut ihan vielä alkanut herumaan riittävästi - vaikka imettämisen aloitin kyllä heti kun kykenin, eli muutamia tunteja syntymän jälkeen. Näin jälkikäteen tuntuu, että sairaalassa ei kyllä tuettu imetykseen juurikaan vaan korostettiin lisämaidon antamista. 

Vaikka en pidä äidinmaidonkorvikkeita huonona asiana, olen silti kokenut tietynlaista huonommuuden tunnetta siitä, että oma maitoni ei riitä. Olen kuullut monta menestystarinaa kaksosten täysimetyksestä, mutta minulle se ei kuitenkaan mahdollistunut.

Koen kuitenkin olleeni onnekas, että imetys sujui pulloruokinnan ohella suhteellisen helposti. Alkuun se oli kivuliasta ja tietyllä tapaa turhauttavaa, koska lähes aina neidit vaativat myös pulloa lisäksi. Useampaan otteeseen meinasin luovuttaa heti alkutekijöissään. Jatkoin kuitenkin kiukulla yrittämistä ja pitkään sujui hyvin - tytöt söivät rintaa ja pulloa rinnakkain, yleensä vuorotellen. Alkuun meillä harrastettiin myös tandemimetystä, mikä oli sinällään ihan kokemuksena hauskaa hommaa. 

Noin kuukausi takaperin neitiB alkoi kieltäytyä rinnasta - sai hirmuisia raivareita, eikä suostunut syömään, vaikka kokeilin mitä. Muutaman päivän  (ja runsaan ihokontaktin) jälkeen hän suostui taas rinnalle, mutta ainoastaan sängyssä illalla/yöllä/aamulla. Päivällä ei malttanut asettua syömään kuin pullosta. 

Pikkuhiljaa ollaan siirrytty siihen, että tytöt syövät rintaa pääasiassa vain tuolla sängyssä - yleensä aamuyöllä/aamulla. Päivällä harvemmin nykyään enää yritänkään imettää. Pahalta se tuntuu, kun se alkaa olemaan ohitse - tämä meidän imetystaival. Nautin täysillä niistä hetkistä, kun saan imettää ja neidit suostuvat syömään. NeitiA viihtyy rinnalla edelleen pitkiäkin aikoja, erityisesti aamulla. 

Haaveilen usein, että seuraavalla kierroksella imetys onnistuisi paremmin - oli lapsia yksi tai useampia. Ainakin toisaalta osaa välttää ne virheet, mitä on tehnyt kun ei ole tiennyt/ymmärtänyt. Imetyksen tuki ry:n Facebook ryhmä on myös ollut minulle kullanarvoinen kumppani imetystaipaleella - en ole itse kysynyt/kommentoinut, mutta pelkkä seuraaminen on tukenut omaa imetystäni. 


Täydelliset valkosuklaa-pekaanipähkinäcookiet

lauantai 14. marraskuuta 2015

Joskus sitä vaan saa aikaan jotain lähes täydellistä keittiössä sekoitellessaan aineksia yhteen. Tällä kertaa voin sanoa onnistuneeni.

Valkosuklaa-pekaanipähkinäcookies
noin 40 kpl

225 g voita
2 dl fariinisokeria
2 dl ruokosokeria
1 tl vaniljasokeria

2 kananmunaa

1 tl suolaa
1 tl ruokasoodaa
5,5 dl vehnäjauhoja

2,5 dl rouhittuja pekaanipähkinöitä
4 dl rouhittua valkosuklaata

Laita uuni lämpiämään 190 asteeseen. Rouhi suklaa ja pähkinät karkeaksi rouheeksi (saa olla reilusti eri kokoisia paloja).  Sekoita keskenään kuivat aineet. Vatkaa huoneenlämpöinen voi ja sokerit vaahdoksi. Lisää kananmunat yksitellen vatkaten joukkoon. Lisää kuivat aineet ja vatkaa tasaiseksi taikinaksi. Lopuksi heitä joukkoon rouhitut pähkinät sekä suklaa ja sekoita taikina tasaiseksi.

Nostele ruokalusikalla pellille kokkareita - normaalikokoiselle uunipellille mahtuu 9 cookieta. Paista uunin keskitasolla noin 10 minuuttia, kunnes keksit ovat kauniin kullanruskeita. 


Ja nauti!


Linssipyörykät

perjantai 13. marraskuuta 2015

Meillä ei vietetty lihatonta lokakuuta, vaikka olen siitä useamman vuoden haaveillut. Vähälihaisempi tämä mennyt lokakuu joka tapauksessa oli. Nämä linssipyörykät ovat aika herkkua, suosittelen kokeilemaan. Uskoisin, että uppoavat hyvin myös lapsille. Ohje on napattu ystävältä.

Linssipyörykät

2,5 dl punaisia linssejä
1 sipuli
1 rkl öljyä
mustapippuria
suolaa
garam masalaa 
100 g cashew pahkinöitä
4 rkl korppujauhoja
1 kananmuna
1 dl juustoraastetta

Huuhtele linssit ja keitä ohjeen mukaan. Valuta ja jäähdytä. Kuori sekä hienonna sipuli ja kuullota öljyssä mausteiden kanssa. Rouhi cashew-pähkinät monitoimikoneessa ja lisää joukkoon korppujauhot. Lisää linssit, sipuli, juustoraaste sekä kananmuna ja aja tasaiseksi massaksi. Pyörittele massasta kostutetuin käsin palleroita ja siirrä lautaselle hetkeksi seisahtamaan/kuivahtamaan. Paista öljyssä pannulla kauniin ruskeiksi.

Tarjoile esimerkiksi tomaattimurskassa keitetyn riisin kanssa. 


Meidän koira ja lapset

torstai 12. marraskuuta 2015

Meidän vintiö on kaikessa kauneudessaan maailman kiltein, inmokkain ja nössöin koira. Tuota faktaa on kuitenkin ajoittain aika vaikea uskoa, koska hän on myös erittäin itsepäinen,  tottelematon ja äänekäs. Tuo innostuneisuus ja tottelemattomuus yhdistelmänä aiheuttaa nimittäin sen, että vintiömme tervehtii ihmiset kovaäänisesti haukkuen ja juoksemalla tervehtimään - ei siis kovin neutraalia.

Kesäkuussa vintiö lähti mummolaan hoitoon,  koska ei ollut mitään tietoa lasten syntymän ajankohdasta, eikä meillä olisi Helsingissä ollut neidille hoitopaikkaa.  Ajateltiin kyllä myös koiraa, koska osattiin varautua arjen kaaokseen lasten synnyttyä. Tuo meidän vintiö kun on kaiken lisäksi melkoinen prinsessa ja tottunut saamaan paljon huomiota. Ajatuksena tuolloin oli, että mahdollisimman pian vintiö palaa kotiin ja aletaan elää arkea kokonaisena perheenä. 

Edelleen vintiö viettää aikaansa mummolassa,  mikä itseäni ajoittain harmittaa ja vähän ahdistaakin. Saatiin isosisko viikoksi kylään, kun isovanhemmat matkustivat ja olihan se aika ihanaa kun oli koko perhe koossa.



 Miksi siis vintiö edelleen viettää aikaansa pois kotoa?  

Päädyttiin lopulta tähän ratkaisuun ihan koiran itsensä vuoksi.  Nimittäin vaikka hän on hyvin ylpeä isosisko ja selkeästi tytöistä tykkää,  on silti havaittavissa tietynlaista ahdistusta. Meidän vanhin neiti on kovin tottunut saamaan paljon huomiota ja valitettavasti arjessa nuo lapset tuppaavat menemään etusijalle. Vintiön on ollut vaikea ymmärtää sitä, miksi kaikki rakkaus ja rapsutukset ei enää tulekaan pelkästään hänelle vaan jakautuu useamman kesken. Mummolassa vintiö saa olla se prinsessa, joka on tottunut olemaan ja saa olla rauhassa. 

Vielä elo tuon karvaisen kaverin kanssa olisi suht helppoa, mutta luulen että kun neidit lähtevät liikkeelle, ei olisi koiralle enää laisinkaan aikaa. Tuo meidän isoin neiti ei ole koskaan kovin paljon viihtynyt taaperoiden seurassa - ne ovat hieman liian arvaamattomia kavereita. Ei vintiö mitään ole tehnyt, eikä suuremmin ärähdellytkään, mutta selkeästi ahdistuu pienten lasten liiallisesta innokkuudesta. Innoissaan tuo koiruus on itsekin alkuun, mutta melko pian väsähtää. 

Minun on ollut vaikea myöntää, että ehkä vintiön on parempi mummolassa - vai ehkä oikeammin vaikea hyväksyä. Niin kovin mielellään pitäisin hänet täällä kotona. Onneksi isovanhemmat reissaa paljon, niin saadaan ainakin vintiö kyläilemään tasaisin väliajoin. 




Monessa lapsiperheessä koirasta (/lemmikistä) joudutaan luopumaan.  Me ei onneksi jouduta luopumaan, koska vintiö vaan vaihtaa osoitetta hieman pysyvämmin mummolaan. Pysyy kuitenkin perheessä edelleen, enkä olisi pystynytkään neidistä kokonaan luopumaan. Liian iso osa perhettä on tuo rakas.

Onko kohtalotovereita? 

Masentunutta odotusta

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Kahdeksisen kuukautta sitten istuin Itäkeskuksen metroasemalla. Mietin tuolloin mielessäni, että ymmärrän heitä, jotka valitsevat päättää päivänsä metrojunan alle. Se olisi niin kovin helppo ratkaisu pahaan oloon ja jatkuvaan väsymykseen.

Muistan tuon päivän suht elävästi. Oli sellainen kaunis maaliskuinen kevätpäivä; aurinko paistoi ja ilma oli kirpakan viileä. Minulla oli vapaa päivä ja olin jo aamusta liikenteessä, hoitamassa asioita. Sellainen kiireetön päivä, jona olisin voinut olla onnellinen ja rauhallisilla mielin. Pystyin jo tuntemaan lasten liikkeitä vatsassa ja fyysisesti voin hyvin. 

Olin ennen raskautta aina vähän salaa toivonut, että saisin kokea raskaana olemisen. Olin luonut mielessäni sellaisen yhdeksän kuukauden ajanjakson, jolloin olisin onnellinen. Ajatellut, että raskaana oleminen ei ehkä ole aina niin ihanaa fyysisesti, mutta toisaalta oman kehon muutokset, tieto siitä, että oma lapsi kasvaa sisälläni olisi aika mahtavaa. Todellisuus olikin sitten jotain aivan muuta.

Olen sairastanut masennusta aiemminkin, nuoruudessani ja myös aikuisiällä on ollut masentuneempia kausia. Osasin siis tunnistaa "oireet" jo aika alkutekijöissä. Tiesin itsekin, että alkuraskauteen kuuluu monilla alakuloisuutta ja toivoin että itsellänikin olisi kyse vain siitä. Kun olo ei alkanut paranemaan ajan kuluessa, otin selvää raskausajan masennuksesta - mistä yllättävän vähän löytyy tietoa.

Neuvolassa terveydenhoitaja huomasi alavireisyyteni ja tehtiin masennustesti. Hoitajakin huolestui, mutta kerroin pärjääväni. "Tahtoisitko tavata psykiatrista sairaanhoitajaa?", hän kysyi. Hetken mietittyäni totesin, että ehkä siitä ei olisi ainakaan haittaa. Terveydenhoitaja lupasi, että psyk. sairaanhoitaja soittelee minulle, hän laittaa pyynnön eteenpäin. Tuota puhelua ei ikinä kuulunut.

Seuraava neuvolakäynti peruuntui, kun terveydenhoitaja oli sairaana ja sitten muutimmekin uuteen osoitteeseen, jolloin koko neuvola vaihtui. Pärjäsin tuossa vaiheessa ihan hyvin itsekseni; menemällä eteenpäin päivä kerrallaan. Kävin töissä ja loppuajan makasin kotona - karsin menot ja tapaamiset minimiin. Tahdoin sulkeutua omaan kuplaani, kuten aina masennuksissani teen. 

Uskalsin pitkän harkinnan jälkeen avata suuni sairaalassa, kun lääkäri kyseli, miten voin - kerroin, että olen ollut masentunut. Toivoin, että saisin jotain apua, koska en olisi halunnut kärsiä asiasta koko raskausaikaa. Lääkäri totesi vain, että se kuuluu asiaan. Potilaskertomukseen hän kirjoitti - Äiti valitellut masentuneisuutta, kerrottu raskausajan hormonien vaikutuksesta. Tuon kerran jälkeen menin kotiin ja itkin koko illan. Olin niin kovin väsynyt - oli suuri saavutus se, että pyysin apua ja avunpyyntöni vain ohitettiin. 

Tuossa hetkessä totesin, että yksin se kai on pärjättävä. Olenhan pärjännyt tähänkin asti.

Opin selviytymään. Ihmiset kyselivät kuinka voin ja kuinka jaksan. Vastasin hymy naamalla, että ihan hyvin ja ei tässä mitään erikoista. Vastailin ihmisten kysymyksiin raskaudesta ja esitin, että kaikki on hyvin. En halunnut kuormittaa asialla muita, ainoastaan pari ihan lähimmistä ystävistäni tiesi ongelmistani.

Olin teoriatasolla itsekin onnellinen raskaudesta ja odotuksesta. Olihan lapset toivottuja ja rakastettuja. En kuitenkaan voinut nauttia odotuksestakaan, kun olin henkisesti aivan loppu. Erityisen hankalaa oli ottaa vastaan toisten iloa ja innostuneisuutta raskauttani kohtaan - moni oli onnellinen puolestamme ja raskauteni sai paljon huomiota. Ihmiset kyselivät ja kertoivat omia kokemuksiaan; minä yritin olla kohtelias ja kuunnella sekä vastailla, vaikka en todellakaan sitä olisi jaksanut. Jos olisin saanut valita, olisin toivonut että ihmiset sivuuttaisivat raskauteni täysin. 

Uudessa neuvolassa oli mukava terveydenhoitaja. Pari kertaa kävin ja keräilin rohkeuttani - halusin jälleen pyytää apua, mutta pelkäsin että se teilataan taas. Lopulta avasin suuni ja sain psykiatristen sairaanhoitajien numerot. Raskaus oli reilusti puolivälissä ja toivo heräsi siitä, että loppuaikana helpottaisi - jos saisin puhua jollekin ja saisin tukea. Soitin kotiin päästyäni psykiatriselle sairaanhoitajalle - seuraavana päivänä, kolmanteen puheluuni vastattiin. Hoitaja kertoi, että on jäämässä lomalle ja ohjasi minua soittamaan toiselle. Soitin ja jälleen useamman yrityksen jälkeen puheluuni vastattiin; tuo sairaanhoitaja kertoi, että vapaata aikaa olisi tarjolla kolmen viikon päähän. Kuulostin ehkä hieman ihmettelevältä, jolloin hän tylysti totesi, että he eivät tarjoa akuuttia apua. Kiitin kohteliaasti ja totesin, että pärjään kyllä. Tuon puhelun jälkeen itkin jälleen, ei tähänkään avunpyyntöön vastattu. 

Olin jo todennut itse, että en ollut enää työkykyinen. Olisin halunnut tehdä töitä ja yritin jaksaa parhaani mukaan. Töissä olo toisaalta helpotti oloa, kun ei ollut aikaa keskittyä omaan pahaan oloon. Toisaalta asiakkaiden paha olo teki omastakin elämästä raskaampaa. Myös vuorotyön vaihteluvuus ja raskauden/masennuksen mukanaan tuoma väsymys oli raskas yhdistelmä. Toivoin esimieheltäni, että saisin tehdä loppuraskauden ajan aamuvuoroja, mutta se ei onnistunut. 

Lopulta ajauduin työterveyteen lääkärille ja sain sairaslomaa. Kävin useampaan otteeseen tuolla samalla lääkärillä ja hän kehotti menemään psykologille juttelemaan. Sain lähetteen ja varasin ajan. Vihdoin minusta tuntui, että rukouksiini on vastattu - joku jolle jutella ja joka auttaa. Menin tuohon tapaamiseen toiveikkaana ja poistuin pettyneenä - psykologi ihasteli sitä, että odotan kaksosia ja lähinnä keskittyi vertailemaan/kertoilemaan omista raskauksistaan. Kylläpä hän jossain vaiheessa tapaamista jo myi omien lastensa vanhoja syöttötuoleja minulle. Masennuksestani hän totesi, että taidan olla luonteeltani "suorittaja" ja nyt raskausaikana en voi hyvin, koska tahti on hidastunut. Lähdin tuolta tapaamiselta hyvin raskain mielin - nyt vihdoin totesin lopullisesti, että yksin tästä on selvittävä. 

Ja selvisin. Menin päivä kerrallaan. 

Tuon jälkeen palasin töihin kahdeksi päiväksi, lähinnä hoitamaan muutaman asian ja sitomaan langanpäät kiinni. Päätin, että keskityn itseeni loppuraskauden ajan ja yritän pitää pääni pinnalla. Hiljalleen loppuraskautta kohti olotila vähän parani, mutta missään vaiheessa en päässyt raskaudesta nauttimaan. Olin onnellinen, kun synnytyksen ajankohta lähestyi - jos kaikki sen jälkeen helpottaisi. Pelkäsin myös, että entä jos sairastun synnytyksen jälkeiseen masennukseen, enkä sittenkään saa apua. 

Nyt reilu neljä kuukautta tyttöjen syntymän jälkeen uskallan todeta, että en sairastunut enää uudestaan - masennus jäi sairaalaan lasten synnyttyä. Nyt voin hyvin ja voin keskittyä lapsiin. 

--

Olen pohtinut tämän tekstin kirjoittamista pitkään - mitä ja miten kirjoittaisin. Tahdoin kuitenkin jollain tapaa käsitellä asiaa, myös itseni kanssa ja kirjoittaminen oli siihen loistava keino. Sanon, että selvisin yksin, päivä kerrallaan - se on totta, mutta täytyy minun myös kiittää muita. Ensinkin tuo isämies - joka ei milläänsäkään masennusta tainnut ymmärtää, mutta joka oli kuitenkin tukena ja turvana sekä yksinkertaisesti hoiti meidän talouden kevään ajan. Myös työterveyslääkärini ja neuvolan terveydenhoitaja olivat onneni - he nimittäin ottivat olotilani tosissaan, sitä yhtään vähättelemättä. 

Toivon, että joskus saadaan lisääkin lapsia. Tahtoisin kovasti sellaisen korjaavan kokemuksen tuosta raskaana olemisesta. Toisaalta pelkään kovin sitä, että tämä toistuu ja sitten täytyy yrittää selvitä kahden taaperon ja masennuksen kanssa. Mutta aika näyttää. 

Selvittelin raskausajan masennuksesta faktatietoja ja havahduin siihen, että oikeasti masennus raskausaikana on lähes yleisempää kuin synnytyksen jälkeen. Kuitenkaan ennen omaa raskauttani en ollut kuullutkaan raskausajan masennuksesta, mutta synnytyksen jälkeinen masennus taas on hyvin paljon esillä. 

Hain itsekin opiskelemaan terveydenhoitajaksi tässä syksyllä - joskaan en saanut edes kutsua pääsykokeisiin. Ajattelin jo, että jos tuonne koulun penkille pääsisin, niin opinnäytetyön tekisin siitä, miten tukea odottavaa äitiä raskausajan masennuksessa - toivottavasti joku opiskelija ottaisi kopin aiheesta. 

Nelikuiset

tiistai 10. marraskuuta 2015

Meidän tytöt täyttää tänään neljä kuukautta.

 Unbeliavable.

Lasten myötä olen täysillä ymmärtänyt sanonnan siitä, miten aika lentää. 

Isoja neitejä meillä jo asuukin. On hirvittävää huomata tuo kehityksen tahti, kun toisaalta tahtoisi kovin pitää lapset aina pieninä, mutta toisaalta ei malttaisi odottaa sitä kasvuakaan. (Taidan ihmetellä tätä joka kuukausi?) 

Käytiin neuvolassa tapaamassa lääkäriä tänään ja tytöt sai ainoastaan kehuja. Hyvin kasvavat ja lääkäri kehui tyttöjen jäntevyyttä sekä jämäkkyyttä. Meille edellisellä kerralla annettiin voimavaralomakkeet täytettäviksi ja aiheet keskusteltaviksi - nyt lääkäri/hoitaja kyselivät meidän voimavaroista. Todettiin, että me jaksetaan ihan hyvin. Ollaan aika hyvä tiimi, mikä helpottaa arkea - lasten hoito ei siis ole kummankaan vastuulla yksin. Toki itse hoidan tyttöjä yksin isämiehen ollessa koulussa, mutta myös minun koulutuspäivinäni isä on lasten kanssa. Tarvittaessa saadaan myös apuja isovanhemmilta (varmaan saataisiin useamminkin, jos pyydettäisiin). Eli meillä siis menee melko hyvin, vaikka itse sanonkin. Myönsin kyllä, että syödään liikaa herkkuja, kun lääkäri kyseli liikunnasta ja ruokavaliosta. 

Mitat meidän neideillä oli tänään;

Neiti A 

6 160 g 
61 cm

Neiti B

5 865 g 
61 cm

Neiti A on edelleen luonteeltaan rauhallisempi. Hermostuu harvoin, oikeastaan vain nälän tai väsymyksen yllättäessä. Tykkää naureskella ja jutustella. On aikamoinen velmu ja olenkin varma, että tulevaisuudessa hänestä kasvaa sellainen jekuttelija. Tykkää seurailla ympäristöä ja viihtyy pitkän tovin vatsallaan lattialla. Kovasti yrittää kääntyä itsekin selältä vatsalla, enkä usko että kaukana on onnistuminen. Tuettuna seisoskelu on huippua ja istumaan on kova tahto myös. 

Neiti B on meidän perheen prinsessa. Tämä tättähäärä tietää mitä tahtoo ja ilmaisee tahtonsa. Pääasiassa on hyväntuulinen ja myös jutustelee paljon (erityisesti aamutuimaan). Tykkää seisoskella tuettuna kuten siskonsakin ja yrittää myös kovasti istumaan. Sylissä "vauva-asennossa" tulee lähes automaattisesti huuto. 

Molempien neitien lempipuuhaa on tuon seisoskelun lisäksi leikkimatolla oleilu. Yhdessä on kiva puuhailla ja usein kuuluukin kova kälätys kun siskokset leikkii. Kädet tytöt ovat löytäneet ja parin ensimmäisen päivän ihmettelyn jälkeen niitä kovasti myös käytetään. Kaikkeen (erityisesti äitin tukkaan) on kiva tarttua ja illalla nukkumaan mennessä tartutaan tiukasti sormeen kiinni. Toisiaan tytöt pitävät myös paljon kädestä kiinni, erityisesti leikkimatolla touhutessaan. Suuhun nyrkki eksyy myös usein, lienee hampaita tulossa kuolan määrästä päätellen. Myös siskon nyrkki eksyy välillä suuhun vaihtelun vuoksi. Neiti B tykkää myös purulelusta, kun iskä pitää sitä kädessään. 

Kova touhu on siis meillä joka päivä päällä. Onneksi vielä maistuu päiväunet ja yötkin menee suht rauhallisesti. 






Ps. Tällä viikolla tulee oikein blogitykitystä, nimittäin joka päivälle on ajastettu teksti. Tehokasta viikkoa kaikille! 

Viisi vuotta sitten - nyt

maanantai 9. marraskuuta 2015

Syksy 2010

Olin juuri aloittanut opiskelut ammattikorkeakoulussa. Useamman kerran jouduin hakemaan, että opiskelemaan pääsin ja välivuosien ajan työskentelin pääasiassa kaupan kassalla. Olin tuolloin keväällä 2010 melko ahdistunut siitä, että opiskelupaikkaa ei meinannut irrota ja tuntui että varsinkin töiden suhteen seinät kaatuu päälle.  Opiskelut tuntuivat hyvältä, mutta myös hieman jännittävältä. Monimuoto-opiskelun opettelu oli vasta aluillaan ja tuli usein kiire saada tehtävät valmiiksi palautuspäivään mennessä. Tein opintojen ohella töitä kaupalla, vailla minkäänlaista motivaatiota. Olin vihdoin tuossa vaiheessa tajunnut (kauan siinä kesti), että ensirakkauteni oli menetetty tapaus ja taisin senkin suhteen olla hieman sekaisin. Elämä oli jotenkin murroksessa - olin onnellinen ja toisaalta taas en. 

Syksy 2011

Ensimmäinen vuosi opintoja oli takana ja ensimmäinen harjoittelukin - olin saanut jo ystäviä koulusta ja nautin opiskelusta ylipäänsä. Olin irtisanoutunut töistä keväällä ja kesän pyörinyt hieman epämääräisesti. Kaipasin uusia tuulia elämään ja Jyväskylässä tuntui asiat pyörivän liian samaa rataa. Hakeuduinkin tekemään syksyn harjoittelua Helsinkiin. Oli kuitenkin vaikeaa asettua uuteen kaupunkiin ja paljon ajelin Helsingin ja Jyväskylän väliä tuona syksynä. Harjoittelupaikan tunsin kuitenkin kodikseni ja nautin työstä valtavan paljon. Palasin harjoittelun jälkeen takaisin Jyväskylään, mutta tiesin jo silloin, että en sinne enää pitkäksi aikaa jäisi. Tuolloin syksyllä myös jätettiin hakemus kansainväliseen vaihtoon - olin haaveillut Afrikkaan lähdöstä ja ensimmäiseksi vaihtoehdoksi lopulta oli valikoitunut Gambia. 

Syksy 2012

Tähän aikaan kolme vuotta sitten olin kutsunut Gambiaa kodikseni jo pari kuukautta. Tuo aika on jäänyt muistoihin sellaisena onnen tunteena. Tituleerasin tuolloin itseäni vielä sinkuksi ja muistan kertoneeni eräälle ystävälleni, että tuskin koskaan naimisiin menenkään - kovin kaukana ei ollut ne päivät, kun aloin ajatella että ehkä tuo mies on muutakin kuin lomaromanssia. Olin myös vastikään tavannut ihmisen, joka nykyään on yksi läheisimmistä ystävistäni. Gambiassa eläminen oli helppoa ja vaikeaa - ihmettelemistä riitti, lähtien siitä miten kuu voi olla taivaalla väärinpäin ja Otavaa ei löydy laisinkaan. Syyskuu-lokakuun kuumuudessa oltiin myös vähän kärsitty ja odoteltiin sitä kaikkien lupaamaa viileämpää aikaa. Harjoittelu oli melko jähmeää vielä tuossa vaiheessa ja oli vaikeuksia integroitua tuohon Afrikkalaiseen työarkeen. Nautimme kyllä arjesta töissäkin, koska työkaverit olivat mukavia. Itse odotin erityisesti aina yhden tietyn työkaverin tapaamista - olinhan hieman iskenyt silmäni häneen (tuolla se nyt istuu keittiössä, eli kannatti ihastua).  

Syksy 2013 

Tuo syksy oli monin tavoin hankala. Olimme hakeneet viisumia tuolle miehelle ja saaneet kieltävän päätöksen. Oltiin päätetty mennä naimisiin Gambiassa, mikä kauhistutti ja samalla odotin sitä enemmän kuin mitään muuta. Olin muuttanut Helsinkiin ja aloittanut työt kokopäiväisesti nykyisessä työpaikassani. Kesän jälkeen Helsinki tuntui jo kodilta ja olin onnellinen arjessa, vaikka ikävä olikin vahvasti läsnä. Työstäni nautin valtavasti ja siihen uppouduinkin. Opiskelujen suhteen vietiin viimeisiä ja olin onnellinen siitä, että opinnäytetyömme teimme valmiiksi jo keväällä. Jouduin potkimaan itseäni aika tavalla, että sain kaikki viimeiset tehtävät ajallaan palautettua. 

Syksy 2014 

Vuosi sitten S oli vasta muuttanut Suomeen. Kotiutuminen oli alkuun hieman vaikeaa, mutta pikkuhiljaa hän asettui. Meidän vintiö oli muuten kotiutumisessa suuri apu, sillä itse olin töissä ja koiran kanssa oli helpompi lähteä ulos kuin yksin. Pikkuhiljaa he tutustuivat yhdessä ympäristöön ja elinpiiri alkoi laajenemaan päivä päivältä. Itse podin huonoa omaa tuntoa, koska olin töissä todella paljon. Arki oli siis uuden opettelua ja toisaalta myös onnessa rypemistä, oltiinhan vihdoin yhdessä, eikä ollut suurta pelkoa pitkästä erosta enää. 

Syksy 2015

Meidän perheen arki on tällä hetkellä aika tappavan tasaista. Ajoittain sitä kaipaa muutakin, mutta todellisuudessa en ehkä ole koskaan ollut näin onnellinen ja tyytyväinen elämääni kokonaisuudessaan. Jollain tapaa tämä äitihomma taitaa olla se minun juttuni. Perheemme on muotoutunut omanlaisekseen ja olemme kotiutuneet uuteen kotiin. Nyt tuntuu siltä, että elämä on uomissaan - ei varsinaisesti huolta huomisesta ja moni vaikea asia on vihdoin ratkennut. Nyt voidaan keskittyä elämään ja rakastamaan.

Kun isä lapsille vaatteet valitsi

keskiviikko 4. marraskuuta 2015





Ihan hyvin se isäkin osaa! 

Ei ehkä ihan se yhdistelmä, minkä itse olisin valinnut, mutta kelpuutin. 

(Myönnän olevani perheen lastenvaatenatsi.)

Lokakuussa..

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

.. ollaan matkustettu etelänaapurissa. Syksyinen Tallinna valloitti ja virkisti.

.. ollaan lenkkeilty paljon. Äitikin on vihdoin alkanut tuosta puuhasta nauttia ja todennut, että hyvä on välillä uloskin päästä.

.. ollaan vietetty liikaa aikaa kotona - isämies kyllä liikkuu päivittäin, mutta me ollaan tyttöjen kanssa jämähdetty monena päivänä kotiin ja se on alkanut pikkuhiljaa ahdistaa. Tulevan kuukauden tavoitteena onkin liikkua aiempaa enemmän ihmisten ilmoilla.

.. käytiin ensimmäistä kertaa Cafe Köketissä. Mainio paikka! Varsinkin näin perheellisenä - on tilaa mennä rattaiden kanssa sisälle ja isommille lapsille leikkipaikkaakin. Satuttiin hyvänä päivänä ja äiti sortui Ivana Helsinki ostoksille - rakkautta on tuo muumimekko.

.. äiti on edistynyt ompeluhommissa. Onnistumisia ja epäonnistumisia, mutta jokainen opettaa jotakin. Pikkuhiljaa alkaa varmuus löytymään, vielä kun tekniikka hioutuu.

.. meillä on katsottu aivan liikaa telkkaria. Hävettää myöntää, että melkein koko ajan tuo toosa tuossa pauhaa seurana.

.. on kokkailtu kurpitsaa. Ihan rakkautta on tuo oranssi pallo - niin maukasta ja niin helppo hyödyntää. 

.. on treffailtu vanhempien kesken. Isovanhemmat huolehtivat pienistä, kun äiti ja isä lähtivät ulos syömään ja konserttiin.

.. äiti kävi myös yksin ulkoilemassa! 

.. leivottiin liikaa herkkuja. Ehkä marraskuun lupaus voisi olla myös herkkujen rajoittaminen. 

.. saatiin isosisko viikoksi kylään. Olisi ollut ihanaa tuo karvapallo pitää jo kotona, mutta toistaiseksi lähti hän vielä takaisin mummolaan. Ikävä on kova. 

Lokakuussakin oli oma loistonsa. Toivottavasti marraskuusta tulee yhtä mainio. 


























CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan