Pitkäksi venähtänyt juhannus

Me käännettiin viikko sitten perjantaina auton nokka kohti kesämökkiä - kuten moni muukin varmasti. Ollaan oltu vaan ja nautittu. Saunottu ja uitu ja nukuttu ja leikitty ja luettu kirjaa - rentouduttu ihan kunnolla. Tämä äiti-ihminen on nukkunut ihan varastoon asti, kun mummo ja vaari ovat leikittäneet tyttöjä. Eräänä aamuna sain nukkua yhdeksään (!!!) asti, minkä jälkeen sain vielä syödä aamupalan rauhassa ja lukea kirjaa, koska tytöt olivat jo päiväunilla. Vietinpä yhden päivän itsekseni Tampereella shoppaillen - tytöille vaatteita päiväkotia varten, isämiehelle syntymäpäivälahjaa ja heräteostoksena itselleni uusi mekko. Siinä sivussa lounasta serkkuni kanssa ja ihan vaan nautiskelua omasta ajasta. 




















Paluu kaupunkiin kuitenkin vääjäämättä koitti ja täällä ollaan taas arjen pyörityksessä. Ensi viikolla juhlitaan meidän neitien yksivuotis synttäreitä, mikä hirvittää - mihin tämä aika oikein katoaa! Kiireinen viikko tulossa, mutta kiva sellainen. Ja ah, viimein päättyy myös kesäämme pilannut Ramadan. 

Toivottavasti teillä oli yhtä mukava juhannus kuin meillä! Olisipa aina kauniita kesäpäiviä ja leppoisaa oleskelua. 

Yleissivistystä (?)

On asioita, joita pidämme itsestäänselvyytenä. Ja toisaalta on asioita, joiden tietämistä pidämme itsestäänselvyytenä. 

Meidän on vaikea kuvitellakaan, että joku ei tietäisi näitä meille perusasioita - kuten esimerkiksi vaikka mitä on pitsa tai hampurilainen, kuka on Yhdysvaltain presidentti tai mikä on ydinpommi. Sellaisia asioita, jotka ovat meille joko arkipäivää tai joita on koulussa opetettu. Asioita, joita media tuputtaa päivittäin ja asioita, joita kotonamme opetellaan. Meille on tuttua uunin käyttö ja tiskikoneen täyttö - tiedämme, mikä on pyykinpesukone ja olemme matkustaneet junalla. Kerrostalot ovat normaalia arkea ja lentokoneenkin on suurin osa ainakin nähnyt. 

Kouluissa meille opetetaan ihmisen anatomiaa ja opimme perussairauksista sekä niiden ensiavusta. Luonnon kiertokulku on tuttua ja käytämme aikaa oppiaksemme siitä, miten sade syntyy sekä siitä, miten mannerlaatat liikkuvat. Historian tunneilla opiskelemme maailman historiaa oman maamme historian lisäksi - opimme maailmaa muokanneista suurista historiallisista tapahtumista. Opimme ajattelemaan itse ja meitä kannustetaan kyseenalaistamaan asioita. Meitä opetetaan käyttämään luovuutta ja ratkaisemaan ongelmia. 

Siksipä meidän onkin vaikea ajatella, että tämä ei ole normi kaikkialla maailmalla.

On ihmisiä, joille nämä asiat ovat täysin utopiaa. On heitä, jotka eivät tiedä, mitä on pitsa tai hampurilainen. On heitä, joille Eurooppa on yksi suuri maa. 

--

En oikein tiedä edes, mitä tahdoin tällä havainnollistaa. Mutta jotenkin ehkä tahtoisin ihmisten ajattelevan omaa ympyräänsä pidemmälle. Minusta on ollut hienoa kokea mieheni kanssa hänen ensimmäisiä kertojaan - elokuvissa, junassa ja ihan vaan esimerkiksi Prismassa. Se on avannut omia silmiäni näkemään sen, miten etuoikeutettuja me olemme ja miten meidän tulisi se muistaa. 


Did I accidentally marry a finnish?

Huomasin tässä taannoin, että puhun itse nykyään enemmän englantia kuin isämies. Olimme huoltoasemalla ja isämies puhui minulle sujuvaa suomea, kun taas itse vastasin automaattisesti englanniksi - näitä tilanteita tulee vastaan yllättävän usein. Eräänä iltana olimme puolestaan mökillä saunan jälkeen uimassa ja itse pulahduksen jälkeen kiirehdin pois järvestä - oli nimittäin vielä suhteellisen kylmää vettä. Isämies nauroi järvestä - "sinä et ole suomalainen!". Tuossa tilanteessa hän oli meistä se suomalaisempi ja pulikoi hetken, tosin olipa se hänellekin loppupeleissä liian kylmää. 

Jäin pohtimaan hänen kotiutumistaan ja totesin, että melko hyvinhän se on onnistunut - kotiutuminen JA kotoutuminen. 





Syksyllä tulee kaksi vuotta siitä, kun isämies ensi kertaa Suomen maalle laskeutui. Muistan elävästi sen jännityksen, mitä tunsin kun odotin kentällä häntä saapuvaksi. Kovin hiljainen oli mies matkalla kentältä kotiin - liene ollut pieni kulttuurishokki tämä Suomi. Itseni on vaikea edes ajatella, millainen shokki se onkaan ollut - kaikki oli niin uutta ja erilaista. Paljon uutta opeteltiin yhdessä, mutta paljon uutta hän koki myös yksin. Minä olin töissä päivät ja isämies vintiön kanssa kotona - hän on itseasiassa sanonutkin monta kertaa, että ilman vintiön seuraa hän olisi varmasti seonnut. Yhdessä nuo kaksi seikkailivat pitkin silloista asuinaluettamme ja tutustuivat ympäristöön. Vintiö löysi tien kotiin, vaikka olisivat vähän eksyneetkin. 

Kotoutumisessa on auttanut se, että hän pääsi suht nopeasti aloittamaan suomen kielen opinnot. Itseopiskelua hän harrasti jo ennen varsinaisen kurssin alkua, mutta tuo ensimmäinen kurssi ja erityisesti sen opettaja olivat kullan arvoinen apu. Kurssilta hän sai lisäksi ystäviä ja muitakin sosiaalisia kontakteja kuin minä ja vintiö. Tuon ensimmäisen kevään aikana hän jo oppi suhteellisen hyvin suomea ja harjoitteli sekä opiskeli ahkeraan. Harmistus oli suuri, kun opiskelupaikkaa ei vielä ensi hakemisella irronnut, mutta lopulta hän päätyikin opiskelemaan vielä toisen vuoden suomea. 

Tällä hetkellä ollaan tilanteessa, jossa isämies tekee oman alan (sosiaalialan) töitä kesätyönä ja aloittaa elokuussa lähihoitaja-opinnot. Lisäksi tosiaan tuo suomen kieli sujuu vallattoman hyvin ja muutenkin hän alkaa hahmottamaan tämän suomalaisen elämänmenon. Sanoisin siis, että kotoutuminen on hänen kohdallaan onnistunut ääremmäisen hyvin. 

Sanotaan, että moni asia vaikuttaa kotoutumisen onnistumiseen - ja se on erittäin totta. Meillä positiivisesti on vaikuttanut kohdalle osuneista virastotahoista esimerkiksi TE-toimiston täti sekä tuo ensimmäisen suomen kurssin opettaja Johanna. Lisäksi meidän lähipiiri on ottanut hänet vastaan äärimmäisen hyvin ja hänet on otettu alusta asti osaksi perhettä. Mieheltäni jos kysytään, niin vintiö myös on osaltaan ollut kotouttamassa häntä tähän arkeen. Myös motivaatio ja into oppia suomen kieli sekä päästä opiskelemaan ovat ajaneet häntä omaksumaan suomalaisuutta. Itse myös väittäisin, että apua on ollut siitäkin, että isämies ei ole hengannut Suomessa pelkästään gambialaisessa seurassa - vaan itseasiassa paria poikkeusta lukuunottamatta suurimmaksi osaksi vältellyt maanmiehiään. 

--

Millaisia kotoutumistarinoita/-kokemuksia teillä muilla monikulttuurisilla on?

Säikähdys

Meidän mukava maanantai päivä päättyi eilen Lastenlinnan päivystykseen.


Tytöt söivät iltapalalla uunipuuroa omenoilla ja päärynällä, minkä kaveriksi tein 'vaniljakastiketta' cashewpähkinöistä. Hyvällä ruokahalulla tuo herkku upposikin. Hetki leikittiin iltapalan päätteeksi ja sitten oltiin menossa unten maille. Neiti B hieroi kasvojaan ja silmiään kovasti tuossa illalla - ensi alkuun ajateltiin, että silmien hierominen on vain väsymystä, mutta kun neiti oli jo sängyssä havahduin siihen, että kasvot olivat hieman turvonneet. Tarkempi tarkastelu paljasti, että kasvoissa ja kaulalla oli myös isoja näppylöitä - selkeä allerginen reaktio. 

Pikaisen puhelun terveysneuvontaan soitin ja sen jälkeen suunnattiin neidin kanssa jo kohti Lastenlinnan päivystystä. Isä jäi neiti A:n kanssa kotiin. Tuo 10 km ajomatka tuntui loputtoman pitkältä, kun neiti B ei tavalliseen tapaansa jutellut takapenkiltä. Pariin otteeseen piti pysähtyä bussipysäkille tarkistamaan, että kaikki on hyvin. Väittäisin myös, että pysähdyttiin jotakuinkin kaikkiin matkalle sattuneisiin liikennevaloihin - tai siltä se tuntui. 

Neiti B nukahti matkalla ja sairaalaan päästyämme oli pöllähtänyt, kun äiti herätti. Onneksi ei ollut pitkiä jonoja päivystyksessä ja päästiin nopeasti lääkäriin. Tuossa vaiheessa pahin reaktio oli jo laantunut, mutta koko yläkropassa oli nokkosrokon tyylistä oirehdintaa. Neiti sai antihistamiinia ja päästiin lähtemään kotiin. Kotimatkalla takapenkiltä kuuluikin taas normaali jutustelu ja ajomatka tuntui huomattavasti mukavammalta. 

Diagnoosina siis allerginen reaktio - kenties cashewpähkinän aiheuttamana. Täytyy olla varovainen, kun pähkinöitä maistellaan. Ei mitään vakavaa ja vaikka oma järkikin sanoi, että esimerkiksi anafylaktinen reaktio tulee heti, eikä enää tunnin päästä, niin koko yön heräilin tarkkailemaan neidin hengitystä. Aamulla meiltä heräsikin jo reipas pieni neiti, joskin hieman normaalia väsyneempänä - kenties yllättävä sairaalareissu sai neidinkin väsähtämään. 

Onko samanlaisia säikähdyksiä koettu teilläkin?

Perheen monikielisyydestä

Äärettömän usein minulta kysytään siitä, mitä kieliä me puhutaan lapsille. Monikielisyys kiinnostaa ja siitä on (tai sen toteuttamisesta) monella oma mielipiteensä - yleensä se ainoa oikea. 

Meillähän tehdään jotakuinkin näin; minä puhun suomea ja isä puhuu mandinkaa. 

Mutta olisipa asia noin yksinkertainen. 

Suomi tulee varmasti olemaan tyttöjen pääasiallinen kieli. Onhan se kieli, jota tämän hetkinen ympäristö tukee ja kieli, jota he tulevat äidinkielenään koulussa lukemaan. Suomea puhun itse lapsille aina ja niin puhuu moni muukin lähipiiristä. Isämies puolestaan puhuu mandinkaa, joka on hänen äidinkielensä. Mandinkaa ei lähipiirissämme puhu monikaan, onneksi on jokunen isämiehen kaveri, jotka tukevat tämän kielen oppimista. 

Minulle on itselleni äärimmäisen tärkeää, että tytöt oppivat myös isänsä äidinkielen. Itsehän en tuota oikeastaan laisinkaan osaa - ymmärrän kyllä päivittäin enemmän ja enemmän, koska sitä niin paljon arjessa kuulen. Lapsille isämies myös puhuu sopivan yksinkertaista kieltä, niin on itsenikin helppo siinä sivussa oppia jotain. Isämies myös paljon puhuu puhelimessa perheensä kanssa, jolloin tytöt kuulevat kieltä enemmän keskustelumielessä - sekin tukee kivasti tämän vähemmistökielen oppimista. 

Mutta miksi on tärkeää, että tytöt oppivat jonkun afrikkalaisen heimokielen? Ensinnäkin siksi, että se on osa heidän perintöään. Gambian perheessä ei myöskään montaa englannin kielen taitoista ole - isämiehen äiti ja siskot eivät puhu englantia laisinkaan, joten kommunikoidakseen heidän kanssaan on tyttöjen hyvä tuokin kieli taitaa. Ja onhan se rikkaus osata kieliä, joita moni ei taida - mandinka on yksi läntisen Afrikan isoimmista heimoista ja jossain vaiheessa voi olla melkoinen valttikortti osata tuo kieli. 

Englantia tytöt varmasti tulevat myös oppimaan arjessa. Me puhumme usein keskenämme englantia, ihan siitä syystä, että se on helppoa. Lisäksi usein meillä on päällä englannin kielisiä uutiskanavia, joita isämies tuijottaa. Nykyään myös Disney Channel pyörittää aamuisin englanninkielisiä lastenohjelmia, joten ärsykkeitä englannin oppimiseen on myös. Se on tavallaan huono juttu, mutta toisaalta en usko sen häiritsevän suomen ja mandinkan asemaa. 

--

Tällä hetkellä tytöt selkeästi ymmärtävät sekä suomea että mandinkaa. Sanoja heiltä ei vielä kovin tule - äitiä lukuunottamatta. Mutta he reagoivat 'ohjeisiin' molemmilla kielillä, joten olen positiivisin mielin kielten oppimisesta. 

Miten teillä muilla sujuu monikielisyys? 

Perhepedistä pinnasänkyyn

Meillä on näin kesän kynnyksellä tullut uusia tuulia nukkumisjärjestelyihin. 

Tytöt ovat oikeastaan aina nukkuneet meidän välissä. Perhepeti on tuntunut omimmalta ratkaisulta ja tähän asti se on toiminut. Keväämmällä tyttöjen kasvettua on kuitenkin realisoitunut se, että tuo meidän 160 cm leveä sänky on liian pieni kahdelle aikuiselle ja kahdelle poikittain nukkuvalle, unissaankin liikkuvalle lapselle.Viimeisimmät viikot ollaankin nukuttu sängyssä poikittain, jolloin leveyttä on kaksi metriä, mutta pituutta ei riittävästi. 

Ostettiin ensin tytöille vain yksi pinnasänky ja pitkään he mahtuivatkin samaan - niinä harvoina kertoina, kun siellä sattuivat nukkumaan. Lopulta päädyttiin ostamaan toinenkin, ajatuksena kai tuolloin jo siirtää tytöt omaan sänkyyn nukkumaan. Liitettiin nuo kaksi pinnasänkyä yhteen, jolloin tytöillä oli 120x120 cm nukkumatilaa. Joitain kertoja tytöt nukahtivat omaan sänkyynsä, mutta isämies siirsi heidät aina viereen viimeistään tullessaan itse nukkumaan. 

Mummolassa ollaan harjoiteltu omissa sängyissä nukkumista ja se on sujunut kohtalaisen hyvin. Kuukauden verran kesti, että sain suostuteltua isämiehen siirtämään kokeilun kotiinkin. Niinpä eräänä päivänä tyttöjen nukkuessa päiväunia, irrotin pinnasängyt toisistaan ja laitoin laidat takaisin. Siirrettiin sängyt ikkunan viereen minun puolelleni sänkyä ja sitten odotettiin iltaa.

Ensimmäisenä iltana nukutin tytöt viereen ja siirsin omiin sänkyihin nukkumaan. Rauhallisesti he nukkuivatkin, kunnes isämies puoli neljän aikaan toisen havahtuessa siirsi heidät viereen nukkumaan. Aamulla isämies olikin neiti Bn kanssa lattialla, koska sänkyyn ei mahduttu. Toisena iltana nukutin jälleen tytöt viereen ja siirsin omiin sänkyihin nukkumaan. Neiti A oli illalla levoton ja nukuttelin häntä uudestaan myöhemmin. Nukahdettuaan lopulta hän nukkui koko yön omassa sängyssään. Jossain vaiheessa yötä neiti B olikin vieressä, ilmeisesti isämiehelle oli tullut ikävä. Tuo meidän perheessä herätyskellonakin tunnettu tyttö heräsi viiden aikaan hymyssä suin isän kainalosta. 

Kokeilu on siis vielä selkeästi kokeiluasteella, mutta olen positiivisilla mielin! 






Miten teillä nukutaan?

Kolme vuotta

Blogini on tänään kolme vuotta vanha. 

Kolmeen vuoteen mahtuu monenlaista. 

On mielenkiintoista lukea tekstejä alkuajoilta ja palata niihin tunnelmiin. On myös tekstejä, joihin en edes tahdo palata, koska niistä paistaa läpi se paha olo ja ikävä, mitä koin. On surua, epätoivoa ja ikävää - toisaalta on myös iloa, rakkautta ja elämän ihmeitä. 

Kaikenlaista.

Kiitos teille kaikille, jotka olette matkalla olleet mukana! 




























Suosituimmat tekstit 

Lahjuksia valtiolta (tästä lienee kiitettävä Kela-kerttua)






Suosituimmat hakusanat (poisluettuna blogin nimet)

Kinderpiirakka

Eläinlääkäri Pol

Anopin rinnat


Sivun katseluja

79 205


Julkaistuja kommentteja

1039


Sivun katsojia on ollut ympäri maailmaa;

Suomi

Yhdysvallat

Venäjä

Iso-Britannia

Sveitsi

Irlanti

Ranska

Saksa

Ruotsi

Gambia

--

Synttäreiden kunniaksi jotain kivaa, mutta mitä? Mikä kiinnostaa? Kysymyksiä? Toiveita?